Julkaistua: Sanomalehtiemme sampo vai syöpä?

Harrastan juttukierrätystä Kulttuurinavigaattorin Julkaistua-sarjassa. Tämä kirjoittamani artikkeli julkaistiin Suomen arvostelijain liitto SARVin jäsenlehdessä Kriitikko 1/2013, varapuheenjohtajan palstalla. SARV on ollut huolissaan julkilausumassaan ilmiön yleistymisestä ja ulottumisesta yhä laajemmalle sanomalehtiin.

Vaikka vastustan juttujen kierrättämisen ulottamista eri alojen taidekritiikkiin, koen silti, että Helsingin Sanomat, Aamulehti, Turun Sanomat, Keskisuomalainen ja Lapin Kansa ovat myös minun ja meidän kaikkien lehtiä.

Työskenneltyäni Kalevan toimittaja-avustajana viitisentoista vuotta, minulle lähetettiin kirje joskus 1990-luvun lopulla, jossa ilmoitettiin, että minun pitäisi allekirjoittaa sopimus, jonka mukaan juttujani saataisiin julkaista useissa eri julkaisuissa ja versioissa ilman minkäänlaista lisäpalkkiota. Muutaman muun Kalevan avustajan kanssa yritimme neuvotella asiasta, mutta turhaan. Kirjeessä luki, että jos ei allekirjoita sopimusta, on entinen Kalevan avustaja. Eihän siinä auttanut muu kuin itkeä ja allekirjoittaa.

Eri taiteenalojen kritiikin asema julkisessa mediassamme on mahtava aihe, jota kannattaa seurata. Kulttuurielämämme on kyllä osoittautunut elinvoimaiseksi, mutta mitä tapahtuu sanomalehdille, jos ne hylkäävät paikallisen, peruslevikkialueillaan tapahtuvan kulttuurin journalismin ja kritiikin? Jos juttukierrätys saa yliotteen lehdissämme, silloin voi ehkä vain todeta kolkosti: ”Ovat muistojemme lehdet kuolleet.”

Sanomalehtiemme sampo vai syöpä?

”Modernin maalauksen äärimmäistä äärimmäisyyttä edustanee Pollock, joka yhdeksättä neliömetriä laajoissa sommitelmissaan on antanut taulun itse maalata itsensä värin saadessa valua ja muotoutua kankaalla sitä mukaa kuin sitä on käännelty eri asentoihin.”

Näin kirjoitti nimimerkki Tuomaantytär amerikkalaisen taiteen näyttelystä Helsingin Taidehallissa tammikuussa 1954. Yhdysvaltalaisen taiteen kuuma nimi Jackson Pollock kuohutti kriitikoiden tunteita. Tuohon aikaan arvostelijat kirjoittivat nimimerkillä ja vain harvat tiesivät, että Tuomaantytär oli silloisen Maalaisliiton sanomakeskuksessa toimiva kulttuuritoimittaja Marjatta Väänänen. Hän eteni myöhemmin kansanedustajaksi ja tunnettiin 1970-luvulla Keskustapuolueen rautarouvana ja kulttuuriministerinä.

Tuomaantyttären arvostelu julkaistiin samansisältöisenä sanomalehdissä Ilkka ja Savon Sanomat. Tällä tavalla harjoitettiin julkaisemista, jota nykyisin sanotaan juttukierrätykseksi. Se tarkoittaa, että samansisältöinen kirjoitus voidaan julkaista joskus eri tavoin otsikoituna, taitettuna ja eri kuvilla varustettuna useissa lehdissä. Kierrätettäviä juttuja voidaan myös julkaista lyhyempinä tai pitempinä versioina riippuen käytettävänä olevasta tilasta.

Juttujen kierrätys sai uutta vauhtia, kun lehdissä alettiin soveltaa uuden median teorioita. Se on osa ilmiötä, jota kutsutaan mediakonvergenssiksi.

Vietin viime kesänä pari päivää Kuvataiteen keskusarkistossa, jossa on luettavissa käytännöllisesti katsoen kaikki Suomessa kuvataiteesta julkaistu aineisto. Helene Schjerfbeckin syntymästä oli kulunut 150 vuotta ja Ateneumissa järjestetystä isosta näyttelystä oli paljon kirjoituksia. Laskin, että STT:n toimittajan Antti Eerolan artikkeli julkaistiin käytännöllisesti katsoen kopioituna yhteensä kolmessatoista sanomalehdessä (Hämeen Sanomat, Etelä-Suomen Sanomat, Kainuun Sanomat, Länsi-Suomi, Kouvolan Sanomat, Warkauden Lehti, Salon Seudun Sanomat, Uutisvuoksi, Itä-Savo, Forssan Lehti, Länsi-Savo, Etelä-Saimaa ja Suomenmaa). Sari Toivakan kirjoittama artikkeli julkaistiin samanlaisena Ilkassa, Kalevassa, Keskisuomalaisessa, Karjalaisessa ja Pohjalaisessa.

Nämä melko hyvin kirjoitetut ja perusteelliset kirjoitukset olivat lähinnä artikkeleja. Jännitin arkistossa kuitenkin sitä, onko juttujen kierrätys yleistymässä myös taide-näyttelyiden kritiikkiin. Tiedetäänhän, että kirjallisuuskritiikki on ollut kierrätys-aineistoa jo vuosia. Ja löytyihän sitä! Maila-Katriina Tuomisen kirjoittama Helene Schjerfbeck -juttu julkaistiin Satakunnan Kansassa, Jämsän Seudussa, Lapin Kansassa ja Pohjolan Sanomissa.

Alma-kustannusyhtiön osa Alma Aluemedia alkoi alkuvuodesta ulottaa juttukierrätystä eri taiteenalojen kritiikkiin. Tunnettu kuvataidekriikko Otso Kantokorpi ilmoitti blogikirjoituksessaan sopineensa Alma Aluemedian kanssa, että hänen juttujaan voidaan julkaista samanlaisina ketjun sanomalehdissä.

Sopimukset juttukierrätyksestä tehdään tavallisesti pakkosopimuksina, joissa kirjoittajille ilmoitetaan, että jos et allekirjoita, olet entinen avustaja. Pakkosopimuksia vastustaneita saatetaan irtisanoa, kuten kävi pitkäaikaiselle Helsingin Sanomien avustajalle Heikki Jokiselle, joka rohkeasti vastusti tällaista sopimussanelua. Ja jos avustaja allekirjoittaa pakkosopimuksen, kustantaja ei ota mitään vastuuta juttujen tilaamisesta tulevaisuudessa.

Juttukierrätystä on jo pitkään sovellettu muun muassa uutisiin, ulkomaanosastoihin ja urheiluun. Kierrätyksen ulottaminen eri taiteenalojen kritiikkiin on kuitenkin kyseenalaista monesta näkökulmasta tarkasteltuna.

Jos toimittaja-avustajien kyykyttäminen pakkosopimuksilla on epäreilua ja alentavaa, lehtien sisällön samankaltaistuminen alkaa kaivata lukijoiden kuluttajansuojelijaa. Eikö meillä pitäisi olla varaa sanomalehtiin, joiden välillä lukijoilla olisi valinnanvaraa?

Otso Kantokorpi perusteli siirtymistään Alman avustajaksi: ”...jos se en olisi minä, olisi se joku muu, koska paluuta vanhaan paikallisuuteen ei mediamaailmassa kuitenkaan enää ole.” Juttujen kierrätyksen logiikkaan kuuluu kuitenkin se, että sama tarina on pystyttävä julkaisemaan maan useilla seuduilla, joka johtaa eri kulttuurialojen viestinnän yleisyyteen ja ei-paikallisuuteen. Haluavatko lukijat tällaista kulttuurijournalismia?

Kritiikin harvennus lehdistä tekee kriitikoista yhä enemmän henkisen monopolin harjoittajia. Kulttuuritarjonnan kasvaessa kritiikistä tulee vieläkin selektiivisempää ja strategisempaa. Kriitikon lukijasuhde askarruttaa myös Otso Kantokorpea, kun hän pohtii blogikirjoituksessaan uutta identiteettiongelmaansa: ”...ei ole mitään erityistä paikkaa, ei kuviteltavissa olevaa omaa lukijakuntaani. Ja voisinko kuvitella nimittäväni itseäni Alma Aluemedian kriitikoksi? En varmaankaan, joten kai sitten nimitän itseäni vähän valheellisesti Aamulehden kriitikoksi.”

Lopuksi voisi kysyä, onko tällainen kustantaminen rikasta ja hedelmällistä edes sanomalehdille itselleenkään? Onko kustantajan kukkaroa vain vähän keventävästä mediakonvergenssista vaarana tulla sanomalehdistömme syöpä?