”Esko Männikkö asuu Pohjois-Suomessa Oulussa, ja hänen valokuvaansa esittävät tavallisesti paikallisia ihmisiä, eläimiä, taloja, asioita jotka osuvat hänen silmäänsä – olivatpa ne laudoilla vuorattuun rakennukseen johtavia portaita, joukkoa päissään olevia suomalaisia miehiä joulua juhlimassa, tai kameraan katsovia hevosia. ’Olen metsästäjä’, hän sanoo.”
Kirjoittaja palauttaa mieleen muutama vuosi sitten järjestetyn Männikön näyttelyn Lontoon kuuluisassa White Cubessa. ”Hänen voimakasväriset kuvansa ovat täynnä tapahtumia: joskus yksi yksityiskohta, kuten valkoinen täplä hevosen ruskealla kupeella, tai hauen ruodot; tai joskus koko huoneen täydeltä tavaraa. Hän suurentaa ja rajaa valokuviaan sovittaakseen ne löydettyihin kotitekoisiin kehyksiin joita hän ripustaa vankkurikaravaanimaiseen riviin seinillä, jossa kehykset ovat toisissaan kiinni.”
Adrian Searle toteaa, että Männikkö viettää aikaa kuvaamiensa kohteiden kanssa, opettelee tuntemaan ne odottaen kuin metsästäjä oikeaa laukausta. Toisin kuin muut kuvaajat tässä näyttelyssä, hän ei ota moraalista kantaa ja sanoo olevansa ”kalojen, koirien ja vanhojen miehien valokuvaaja”. ”Tämä on ylenpalttisen vaatimaton, aseista riisuva naamio. Tuntuu kuin hänen työnsä olisi kaukana valmiista.”
Kriitikko valitsee kuitenkin omaksi voittajaehdokkaakseen John Daviesin valokuvat, joita hän luonnehtii kiihkottomiksi ja mukaansatempaaviksi. Ehdokkaiden töistä koottu näyttely on esillä Lontoon Photographer´s Galleryssä huhtikuun alkuun. Palkinnon saaja selviää keväämmällä.
Esko Männikkö, Utajärvi, 1991.Jo pitempään olen seuraillut ulkomaisten kriitikoiden tekstejä Esko Männiköstä ja hänen valokuvistaan. Kieltämättä ne ovat joskus vähän romanttisia suomalaiselta näkökannalta, mutta varsin tavallista on ollut myös kirjoittajien sievistelemätön suhtautuminen niihin. Esko Männikön vastaanotossa on ollut usein myös huumoria. Kirjoitin aikoinaan hänen katalogiinsa esseen otsikolla ”The North as Arcadia”, jonka ajattelin olevan keskieurooppalaista pohjoisen romantiikkaa satirisoiva otsikko.
Olin Frankfurtissa Esko Männikön Euroopan kiertonäyttelyn avajaisissa ja yritin kysellä saksalaisten käsityksiä hänen kuvistaan. Arvelin että saksalaiset näkevät hänen kuvansa edustavan pohjoista romantiikkaa tai eksotiikkaa, joka on saksalaiseen kulttuuriin jo kauan aikaa sitten pesiytynyt asia. Mutta ainakin avajaisyleisön kommentit olivat varsin realistisia. Juttelin erään saksalaisen valokuvaajan kanssa Männikön kuvista ja yllätyin, kun hän tuntui suhtautuvan niihin hyvin analyyttisesti, ilman euforista nostatusta.
Olin myös eräässä Esko Männikön näyttelyn avajaisissa New Yorkissa. Esillä olivat hänen Teksasissa ja Meksikossa kuvatut Mexas-kuvansa. Eräs amerikkalainen nuori mies totesi, että kuvat eivät kerro ainakaan hänen käsityksensä mukaisesta Texasista.
Silloin New Yorkissa ”Esko Manniko” ja ”The Kaurismaki brothers” olivat ainoita asioita asioita mitä sikäläiset taidefriikit Suomesta tiesivät. Eräs newyorkilainen kriitikko luonnehti sekä Kaurismäen veljesten että Männikön kuvia sanalla ”Dead pan humor”. Kieltämättä osuva luonnehdinta suomalaisesta huumorista ylipäätään, onhan suomalainen huumori tosiaan usein sukua Buster Keatonin kivikasvoille.
Esko Männikkö itse on usein suhtautunut kansainväliseen maineeseensa hänelle tyypillisesti vähättelevän vaatimattomasti. Hänen valokuvansa ovat kiertäneet ympäri maailmaa ja ne ovat niin monille ainoita kuvia Suomesta.
Joskus Suomessa on esitetty pikkumainen kysymys siitä, edustavatko hänen kuvansa ”korrektia” Suomi-kuvaa. Esko Männikkö kertoi kerran vastanneensa eräälle ulkoministeriön virkailijalle samaan kysymykseen, että hän ei voi valokuvata minkään ”Suomi-kuvan” mukaisia valokuvia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti