Eläköön erilainen arkkitehtuuri

Tampereen pääkirjasto "Metso", 1986.

Tampereen Kalevan kirkon isot luonnokset ovat ekspressionistisia hiilipiirustuksia. Luonnoksissa on jotain samaa kuin Reima Pietilän puheessa, päälinjaa hakevaa ja tajunnanvirtaista, ikään kuin leikittelevää, mielikuvituksellista ja vaistomaista. Viiva löytää linjansa, ajatus muotonsa, sana kuvansa ja puhe rytminsä.

Raili ja Reima Pietilän arkkitehtuurin kokonaisuus ja erilaisuus alkaa näkyä yhä selvemmin tänään, viisitoista vuotta Reima Pietilän kuoleman jälkeen Rakennustaiteen museossa Helsingissä olevassa näyttelyssä. Sen otsikko ”Raili ja Reima Pietilä” ei ole pelkkä kohteliaisuudenosoitus Pietilän Raili-arkkitehtivaimolle, vaan yhteistyön luonnehti Reima Pietilä menneen tasan. Ja osuva on myös näyttelyn alaotsikko ”Modernin arkkitehtuurin haastajat”.

Pietilöiden suunnittelemista rakennuksista todetaan tavallisesti, että ne herättävät voimakkaita tunteita. Näyttelyssä olevien suunniteltujen töiden pienoismallien katsominen on nopeaa ja vaivatonta, mutta todellisten rakennusten käsittämistä hidastaa niiden monisärmäisyys ja monitasoisuus. Esimerkiksi Mäntyniemeä tai Tampereen Metso-kirjastoa on vaikea käsittää yhtenä tiiviinä ideana, vaan ne avautuvat pitkinä, kuin hidastettuina mielikuvina, monivaiheisina ja erilaisina särminä kuin kubistinen maalaus.

Ne eivät ole rakennuksia, joita luonnehtii aikamme kokemistapa ”katso ja heitä pois”, vaan niiden mielikuvat jäävät takaraivoon kuin edellisenä päivänä kuultu konsertti tai luettu romaani. Niiden kokeminen on myös kinesteettistä, liikkumisen ja katsomisen yhdistävää fyysistä kokemista. Silloin tällöin pyöräilen Tapiolan Dipoliin ja saatan kokea rakennuksen kummallisen lihaksiin tuntuvan vaikutuksen. Dipoli on teos, jota voisi sanoa myös klassikoksi, jos klassikko on teos, jonka äärelle voi palata yhä uudelleen ja uudelleen siihen kyllästymättä.

On selvää, että Pietilöiden arkkitehtuuri kuuluu fenomenologisen filosofian piiriin. Lähtökohtana on rakennuksen paikka, alue, sen piirteet tai yksityiskohdat ja niiden kokeminen. Vastaavaa ideaa on kehitellyt kuvanveistossa tai ympäristötaiteessa muun muassa amerikkalainen Robert Irwin. Pietilän idea luonnonmorfologiasta on luonnon muotojen, rytmin tai prosessin abstrahointi ja soveltaminen arkkitehtuuriin.

Fenomenologista ympäristötaidetta. Robert Irwin, Central Garden, Getty Center, Los Angeles.

Pietilä vastusti rakennuksen totaalisen dominanssin ihannointia, sitä että rakennus hallitsee ja alistaa ympäristöä. Pietilöiden arkkitehtuuria voisi luonnehtia myös sanoilla antimodernistinen, modernismia kritisoiva tai jos halutaan käyttää tuota moniselitteistä sanaa, postmodernistinen arkkitehtuuri. Tällöin oletetaan modernismia hallitsevan sen säälimättömin, autoritäärisin ja epäonnistunein puoli, tekninen rationalismi. Vuosina 1975-79 suunniteltu Hervannan kokonaisuus Tampereella on suomalaisen postmodernismin sikiö.

Oulun yliopistossa opettanut Reima Pietilä kasvatti opiskelijoitaan mielikuvitukseen. Hänen työnsä tämä osa näkyy niin sanotun Oulun koulukunnan arkkitehtuurina, joka oli laajassa mielessä osa postmodernistista arkkitehtuuriliikettä 1970-luvun lopulta 1980-luvun alkuun. Tuon koulukunnan eräs idea oli regionalismi, jossa rakennusten materiaaleissa, muodoissa ja ideoissa saa korostaa paikallisia arvoja.

Vaihtoehtojen kokeilussa suomalainen arkkitehtuuri ei ole juuri kunnostautunut, eikä erilaisuuksien sietäminen tällä taiteenalalla ole tullut tavaksi. Suosittelen näyttelyä lämpimästi väittämällä, että Pietilöiden arkkitehtuuri on luultavasti ajankohtaisempaa tänään kuin eilen.

P.S. Uusisuomi.fi:ssä on Paula Holmilan erinomainen artikkeli aiheesta, jonka bottom line kuuluu: "Sanoisin, että Rakennustaiteen museon näyttely on alku. Mille, se nähdään."

Hienosti sanottu, eihän Pietilöiden tuotantoa voi mitenkään finalistisena pitää - toivottavasti.