Taidetta ja korttelipommeja

Tammikuussa 2005 jonotettiin Albert Edelfeltin näyttelyyn

Tammikuu 2005, Helsinki. Jono alkaa Ateneum-rakennuksen edestä ja jatkuu pitkälle sen Kaivokadun puoleiselle sivulle. Sadat ja taas sadat ihmiset jonottavat nähdäkseen Albert Edelfeltin 150-vuotisnäyttelyn. Ateneumin pyöröovi kieppuu ja väpättää imien rakennukseen tuhansia ja taas tuhansia. Talvisessa säässä eteisaulan matot täyttää vähitellen loska, hiekka ja kura. Valvojat, siivoajat ja muu henkilökunta on lopen uupunutta, rakennuksen vessojen kapasiteetti on äärimmillään. Taidemuseon käytävillä leijuu hiki, halpa hajuvesi ja pahanhajuinen rahvaan hengitys.

Syksyllä 2004 avattu Albert Edelfeltin 150-vuotisnäyttely keräsi vielä viimeisenä aukiolokuukautenaan 96 000 kävijää. Kun tammikuun lopussa laskettiin näyttelyn saldo, se oli 304 767 kävijää. Lukumäärä on valtava, vertasipa sitä mihin tahansa yleisöön – populaarikulttuurin tai korkeakulttuurin – yleisötapahtumaan, äänilevyyn, konserttiin, kirjaan tai elokuvaan. Se on 5,8 prosenttia koko maan silloisesta väestöstä ja 54,5 prosenttia pääkaupungin asukasmäärästä. Ja silti kyse oli yhdestä ainoasta, yhden taiteilijan taidenäyttelystä.

Blockbusterit syntyivät toisen maailmansodan aikana. Korttelipommit oli tarkoitettu tuhoamaan kokonaisia kaupunginosia. Myöhemmin blockbuster-sanaa alettiin käyttämään teatteriesitysten yhteydessä ja 1970-luvulla Star Wars sarjan aikoina alettiin puhua blockbusterelokuvista.

Myös taide sai osuman. Suomessa eräs kuvataiteen blockbustereista on vuodesta 1961 aika-ajoin järjestetty kansainvälisen nykytaiteen Ars-näyttely. Kaikki Arsit ovat olleet blockbustereita, niistä tuli massakulttuuria siinä missä Katri Helena, Danny, The Beatles, tai Led Zeppelin. Seitsemän Ars-näyttelyä on saanut liikkeelle yhteensä yli 860 000 kävijää. Ja kyse on taidenäyttelystä, joka käsittelee kansainvälistä nykytaidetta, ei pystymetsiä, järvenrantoja ja kukka-akvarelleja, vaan aihetta jonka kaikkien ennakkoluulojen mukaan pitäisi olla taiteenaloista mitä vaikeimmin ymmärrettävissä ja hankalammin sulatettavissa.

Maaliskuun ensimmäisellä viikolla 2008 pääkaupunkiseudulle osui kolme korttelipommia. Espoon Emma-museossa avattiin tiistaina Claude Monetin ja impressionismin vaikutuksia suomalaisessa taiteessa käsittelevä näyttely. Torstaina esiteltiin tiedotusvälineille suomalainen jugend-maalari ja jälki-impressionisti Pekka Halonen. Kolmas blockbuster osui Kiasmaan, jossa amerikkalainen taidemaalari, elokuvaohjaaja ja kiinteistönomistaja Julian Schnabel avasi maalaustensa näyttelyn.

Pekka Halonen on esillä Ateneumissa.

Alkaa kiihkeä väittely ja veikkaus. Saako Pekka Halonen yli yksi, kaksi vai kolme sataa tuhatta vierailijaa, se selviää elokuun lopussa. Claude Monetin maalausten katsojien määrää rajoittaa vain Espoon metron poissaolo ja Julian Schnabel kerää yleisöä Kiasmaan runsaasti.

Blockbusterit ovat olleet aina seuranamme. Esimerkiksi Albert Edelfeltin satavuotisnäyttely vuonna 1954 Ateneumissa sai 47 652 kävijää. Tuo korttelipommi oli vielä melko vaatimaton verrattuna 50 vuotta myöhemmin Edelfeltin saamaan yli kolmeen sataan tuhanteen kävijään. Blockbustereiden kasvu yhä suuremmiksi kertoo siitä, että myös niin sanottuun korkeakulttuuriin on tullut osa, joka muistuttaa massa- ja populaarikulttuuria. Ilmiötä nimitetään sanalla high-pop. (Jari Sedergren kertoo käsitteestä Sedis-blogissaan.)

High-pop ilmiö. Andy Warholin näyttely Royal Scottish Academyssä, Edinburghissa syksyllä 2007.

Blockbustereiden hilpeä, tuhoava voima ja ihanuus on siinä, että ne murskaavat käsityksiämme hiljaisista näyttelysaleista, tyhjistä gallerioista ja ylipäätään esoteerisuudesta, siitä että taide olisi suunnattu pelkästään pienille yleisöille.

Tällaisen kulttuurin piti olla kuollut ja kuopattu jo aikoja sitten - ainakin teoriassa. Miksi ihmiset menevät taidenäyttelyihin katsomaan kuvia, kun heidän kotinsa on niitä tulvillaan? Ja miksi katsoa Pekka Halosen japanilaisia zen-maalauksia muistuttavia pehmytjäätelömäisiä, lumisia mäntyjä yhä uudestaan, kun jokainen on ne jo kertaalleen nähnyt kuitenkin? Taidenäyttelyiden blockbuster-ilmiöhän on vastoin kaikkea television ja internetin meille syöttämää kertakäyttökatsomisen "katso-ja-heitä-pois" asennetta.

Blockbusterit eivät ole tavallista taidemaailmaa. Ne ovat oma maailma taiteen maailmassa, valtio taiteen valtion sisällä. Niillä on oma psykologia, sosiologia, markkinointi ja viestintä. Niitä varten tehdään paksuja näyttelykatalogeja ja elokuvia, niiden yhteydessä myydään museorihkamaa. Niiden avajaisissa juodaan valko- ja punaviiniä, kuten kaikissa muissakin avajaisissa sillä erotuksella, että blockbusterin avajaisissa saatetaan juoda näyttelyn omaa brändiviiniä.

Keskusteltaessa Kansallisteatterin Tuntemattomasta sotilaasta keskusteltiin kaikesta muusta kuin Kansallisteatterin Tuntemattomasta sotilaasta. Ars-näyttelyistä on aina keskusteltu kuin itse näyttelyssä ei teoksia olisi ollutkaan. Yleensä blockbustereiden vastaanotossa mopo karkaa käsistä. Ne ovat osa spektaakkeliyhteiskuntaa jossa kuuluisa on sama asia kuin hyvä ja tuloksia mitataan sadoilla, ei kymmenillä lehdistöosumilla.

Ja kuvaan kuuluu tuo akateeminen ja snobistinen, pitkin nenänvarttaan maailmaa katselevien lauma, jonka mukaan yli 50 000 katsojaa saavat taidenäyttelyt pitäisi kieltää. Ne vetävät mukaansa opportunisteja, joiden mielestä suosio on syntiä, eikä sen osoittaminen kuulu kirkkoon eikä taidenäyttelyyn.

Julian Schnabel selostaa taidettaan lehdistölle Kiasmassa.

Kolumnistille, "Kelta-Sanomien" toimittajalle ja naistenlehdelle blockbuster nousee siihen tasoon, jota kutsutaan yleiseksi keskustelunaiheeksi ja siihen isketään tavallisesti olemattomalla asiantuntemuksella. Korttelipommin säteilyvaikutus saattaa olla niin syvä, että sen katveessa kannattaa nostattaa otsikoita, skandaaleita ja kohuja, koska ne aina maksavat itsensä. Blockbuster voi liikuttaa niin suuria yleisömassoja, että usein myös poliittiset intressit heräävät. Edes taide ei ole viaton, eikä voi kiistää sitä tosiasiaa, että myös taidetta tehdään tänään sovitettuna ison pommin mittojen mukaan.

Suurten taidenäyttelyiden valmistelu ja esittäminen on kallista. Blockbustereiden rahoittamiseksi on kehitetty oma tuottaja-sponsori-markkinointi-viestintäketju. Miksi? Siksi, että niitä ylipäätään voidaan esittää. Taustalla ovat kaikkialla maailmassa tavalliset taidemuseoiden rahoitusongelmat ja se, että toiminnan täytyy näyttää tehokkaalta. Sponsorien lätkät taidenäyttelyissä eivät tee mistään taidemuseosta miljonääriä mutta voi, miten seksikkäiltä ne saavat ne näyttämään!

Yleisö ei sponsoroinnista juuri hyödy. Esimerkiksi maaliskuussa 2008 avattujen blockbustereiden lippujen hinnat ovat samat kuin tavallisestikin. Toisin kuin joskus aikaisemmin, matka-alennuksia tai majoitusetuja ulkopaikkakuntalaisille taidenäyttelyissä kävijöille ei myönnetä.

Blockbusterit ovat nykyisin keskustelun aihe Euroopan suurkaupungeissa. Viime viikolla The Guardianin kriitikko Jonathan Jones kirjoitti asiasta otsikolla otsikolla Blockbusterin kirous. Hänen mielestään blockbustereista on tullut helppo nakki kuraattoreille, joita hän syytti leväperäisestä näyttelyn järjestämisestä, näyttelyistä jotka hämärtävät katsojien saamaa käsitystä aiheesta.

Claude Monet, Viljasuovat loppukesällä, 1891. Maalaus on esillä Emma-museossa Espoon Tapiolassa.

Britannian National Galleryn uusi johtaja Nicholas Penny laukaisi hiljaisen pommin viime viikolla antamalla ensi töikseen lupaavan provokatiivisen lausunnon, jossa hän väitti, että suuren seksikkään blockbusterin aika on ohi. Hän uhkasi yrittävänsä saada aikaan vähemmän melua ja tuottavansa enemmän odottamattomia, ehkä tutkitumpia näyttelyitä.

”Useimmat blockbusterit oikeastaan vain näyttävät ihmisille, mitä he jo tietävät” Penny totesi. ”Mielestäni taidemuseon pitäisi valmistautua esittelemään ihmisille sellaista, josta he eivät tiedä mitään.”

The Guardianin blogikirjoittajan Andrew Dicksonin mielestä ongelma ei ole blockbusterit, vaan se että Lontoossa on liikaa näyttelyitä, jotka kuulostavat isoilta, mutta todellisuudessa ovat pieniä. Hän kyselee: ”Ovatko blockbusterit sen arvoisia – mahdollisuuksia nähdä kerran elämässään ainutlaatuista, suurta taidetta valittuna näyttelypaikoista eri puolilta maailmaa? Vai onko niistä tullut tyhjiä, onttoja kokemuksia, jotka on koottu huolimattomasti ja ovat epämiellyttäviä katsoa? Onko silloin tullut aika haudata blockbusterit?”