tiistai 18. maaliskuuta 2008

Vanha sotaratsu ja jalo villi


Animaatio on elävöittämistä. Katariina Lillqvistin ohjaama nukkeanimaatio Uralin Perhonen
on herättänyt keskustelua maamme historian keskeisestä henkilöstä. Puuttuminen Mannerheimin virallisen muotokuvan takana oleviin epävirallisiin piirteisiin on rohkea teko, joka on tietysti herättänyt uteliaisuutta ja keskustelua. Olihan Mannerheim Kekkosen ohella eräs niitä harvoja hallitsijoita maassamme, jolle ehti muodostua henkilökulttia.
Kultti on eräs kulttuuri-sanan varhaisia johdannaisia. Kultti tarkoittaa yksinkertaisesti ihailua tai kunnioittamista palvellen. Kultti kuuluu kiinteästi kulttuuriin ja henkilökulttia harjoitetaan muun muassa politiikassa, uskonnossa, urheilussa ja populaarikulttuurissa. Kultti on kuitenkin kuluvaa lajia.
Animaation Mannerheim on vanha, väsynyt sotaratsu, joka löytää Kirgiisian aroilta nuorukaisen ”joka ei kysellyt mitään”. Alun perin marsalkan kamaripalvelijasta liikkeelle lähtenyt tarina on liitetty arveluihin Mannerheimin homoseksuaalisuudesta. Vanhan upseerin hahmo suunniteltiin jo alusta alkaen vastakohdaksi perinteiselle sankarimarsalkalle. Lillqvist kertoo idean animaatioon syntyneen kävelyretkellä yhdessä toisen käsikirjoittajan Hannu Salaman kanssa Tampereen Pispalan metsissä:

"Samaan aikaan näkötornin kahvilan pöydässä iltalehdet hehkuttivat Renny Harlinin uuden Mannerheim-projektin julkistamisen huumaa: marsalkasta leivottaisiin rapakon takana kansainväliseen levitykseen yltävän suurelokuvan tähti kaikilla Hollywood-herkuilla ja Suomen oloissa ennennäkemättömällä budjetilla."
Entä animaation toinen päähenkilö? Perhosen siivillä varustettu nuorukainen on jalo villi. Yrjö Hirn kirjoittaa kirjassaan Goda vildar och ädla rövare (1941):
"Puhuttaessa jalosta villistä ajattelemme etupäässä erästä kirjallisuushistoriallista käsitettä, toisin sanoen sitä traditiota, joka on luonut pohjan sille, että villit ihmiset romaaneissa, runoissa ja näytelmissä eivät ole vain lempeämpiä ja hyväntahtoisempia, vaan jopa jalompia, kauniimpia, terveempiä ja onnellisempia kuin sivistyneet ihmiset."
Anti-Mannerheim ja jalo villi ovat läpikotaisen ironisia ja satiirisia, melodramaattisia hahmoja. Osittain Prahassa tehdyn elokuvan tyyli on hienosti tehtyä tsekkiläistä nukkeanimaation traditiota. Symbolismi muistuttaa osittain Hugo Simbergin maalausten ja grafiikan ilmapiiriä.
Se on hieman surumielinen, mutta romanttinen ja odottamatonta mielikuvitusta huokuva tarina, jonka tapahtumat liittyvät myös Suomen sisällissodan Tampereen valloituksen historiaan.

Uralin Perhonen on herättänyt intohimoja sensuurin suuntaan, vaikka en käsitä miksi. Vaikka taloudessa ja juhlapuheissa liberalismia vaalitaan hartaasti, on kummallista miten helposti siitä irtaudutaan muilla yhteiskunnan aloilla. Suomessa taiteen ja taiteilijoiden syyttämisellä oikeuslaitoksessa on aivan liian vahva traditio, ainakin niin sanottujen sivistysmaiden joukossa maineemme on tässä suhteessa kyseenalainen.

Animaation Mannerheimin kuvaus on hienovaraisen groteskia, mutta mitään negatiivisia tai ”pahoja” tunteita se ei minussa herättänyt. Olen jossain määrin perehtynyt myös muuhun sotamarsalkkaa koskevaan aineistoon, mutta ei Uralin Perhonen Mannerheim-kuvaani kaatanut.
Kuvilla on kummallinen kohtalo. Ne ovat lisääntyneet valtavasti menettäen merkitystään. Mutta eikö ole samalla paradoksaalista, miten kuvat ovat tulleet yhä ideologisemmiksi?

Ei kommentteja:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...