”Asiapitoisen kansalaisjournalismin sijaan Suomen suosituimmat blogit keskittyvät viihteeseen. Blogilista.fi -palvelun 50 suosituimmasta suomalaisesta blogista 44 voi luokitella viihteeksi.” Esa Mäkisen juttu Hesarissa sunnuntaina sai aikaan blogosfäärin vastahyökkäyksen ainakin Kari Haakanan koosteen mukaan.
Esimerkiksi Sedis kirjoittaa: ”Mutta Blogilistan kärkipään tulkitseminen blogosfääriksi ja sen yleiseksi olemukseksi, kuten Mäkinen tekee, on tietysti vähän kummallista. Eihän se kerro muusta kuin siitä, mikä on ’suosituinta’ netin ammattikäyttäjien parissa. Edellä kuvatulla salaliitolla homma näyttäisi ihan toiselta, eikä mikään olisi kuitenkaan muuttunut.”
Sediksen mielestä ”Mäkisen jutun nykyjournalismille tyypillinen negatiivinen pointti oli sen näkemys ’kansalaisjournalismista’. Siinä on kaikuja niistä ajoista, jolloin Helsingin Sanomien ja monen muunkin valtamedian toimittajan elämään kuului blogien vähättely ja mollaaminen. Strategia on muuttunut ja kuten dinosauruksilla on tapana, peliin tullaan myöhässä mutta suurella ryminällä. Itseluottamuksesta en osaa sanoa, mutta ei hyvältä näytä.”
Kyllä se Esa Mäkisen näkökulma Kulttuurinavigaattorinkin mielestä hieman rajallinen oli, siinä haiskahti tyypillinen hesarimainen, ylhäältä alaspäin maailmaa katsova paapova ja maamova sävy. Blogeja on hyvin erilaisia ja ne ovat vain yksi osa verkkojournalismia ja verkkojulkaisemista.
Olen itse huolissani sanomalehtien verkkojournalismin tasosta. Miksi sanomalehtien verkkoversiot ovat aina niin vähättelevän pikkuisia, ikään kuin ”oikeiden” lehtien pienoismalleja, diminutiiveja? Miksi ne yrittävät esittää niin sanottuja viihteellisiä sisältöjä? Miksi ne eivät pysty täysipainoiseen journalismiin? Miksi ne ovat niin surkeita rääpäleitä?
Ehkä verkkojournalismin ydinkysymys on siinä, miten lehti voisi saavuttaa tasapainoisen suhteen paperi- ja verkkojulkaisujen välille?
Ainoa lukemani lehti, jossa on päästy laatuunkäypään sanomalehti- ja verkkojournalismin vuorovaikutukseen on The New York Times. Lehti on ottanut verkkoviestinnän tosissaan. Olen seurannut NYTin täysipainoista, uutta kulttuurijournalismia, jota olen siloin tällöin blogissani kehunut.
Uutta journalismia tarvittaisiin myös Uudessa Suomessa. Miksi verkkolehti on tekstipainotteinen kuin Martti Lutherin Wittenbergin teesit? Lukija jää miettimään, missä ovat ajankohtaiset kuvasarjat, videonpätkät tai toimittajien spiikkaamat raportit? Miksi suomalainen verkkojournalismi pitää niin hanakasti kiinni puhtaasta kirjoittavasta toimittajasta?
Absoluuttiset käsitykset eli joko—tai mielipiteet ovat vallinneet niin kauan kuin olen uuden tekniikan ja median vaikutuksia seurannut. Ne kertovat usein peloista ja kokemuksen puutteesta. Uusi media on osoittautunut monelle joko pelottavaksi paikaksi tai sitten taivaaksi, jossa kaikki on toisin.
Minun vastaukseni on hybridi media eli uuden ja vanhan, paperin ja verkon, kuvan ja sanan, tekstin ja äänen sekoittaminen. Se, joka pystyy yhdistämään nuo asiat täysipainoisella, laadukkaalla journalismilla, nousee mediatunkion kuninkaaksi.
2 kommenttia:
Tuo eri elementtien ottaminen mukaan olisi tottakai asiaa.
Siinä on vain yksi mutta. Löytyykö näin pienestä maasta tekijöitä, entä lukijoita/vastaaanottajia?
NYT on yksinkertaisesti sen vuoksi hyvä että sillä on siihen varaa ja se on kunkku kolme kertaa Suomen kokoisen asukasmäärän aamiaispöydässä. Ja etenkin sunnuntaisin, sehän painaa kiloja silloin.
Verkkomedian toinen ja varteenotettava ongelma on se että se tuottaa huomattavan määrän punaisia ja kutiavia silmiä. Litteä näyttö ei ole vielä tuonut helpotusta.
Ja viimeksi. Onko meillä SIVISTYNEITÄ verkkolehden tuottajia? Inhoan sanaa sisällöntuottaja, mutta minkäs sillekään enää voi...
Jos toimittajat opetettaisiin valitsemaan kuvia, puhumaan kirjoittamiaan tekstejä ja käyttämään tietokoneita vähän monipuolisemmin, olisimme paljon pidemmällä multimediajournalismissa. Arvelisin, että NYTin mm-journalismi tehdään tavallisilla nykyaikaisilla välineillä, eivät he näytä studiotekniikkaa tai paljon teknisiä avustajia käyttävän. Nuo jutut tehdään nopeasti, kuten kaikki asiat päivälehdessä, osana normaalia toimitustyötä.
Asennemuutos toimitustyöhön olisi varmaan suurin tarvittava investointi. En usko että se on mahdotonta, olivathan junien konduktööritkin aikoinaan komentelevia ja äksyileviä herroja, mutta nykyisin he juttelevat mukavia asiakkaiden kanssa ja saattavat jopa hymyilläkin. Muutos tapahtui melko nopeasti.
NYTin sai varmaankin havahtumaan juuri tuo mainitsemasi lehden paperia tuhlaileva paksuus, ehkä tajuttiin, että näin ei voi tilanne jatkua. Miten tuollaista ajattelua saataisiin myös tänne metsien maahan?
Näyttötekniikka on parantunut. Aloittelin aikoinaan noin viisituumaisella, mustapohjaisella näytöllä, jossa oli vihreät kirjaimet. Nyt ei enää silmäni kutia. Päivän mittaan tulee luettua paljonkin näytöltä, tosin lukutapa on vähän erilainen kuin esim. romaania lukiessa.
Niin, onko meillä tarpeeksi sivistystä tuottaa laadukasta mediaa? Juuri siitä meillä eniten on uupelo. Sisällöntuottajat Snellman, Runeberg ja Topelius varmaan pohtivat asiaa aikoinaan - ja tässä on se tulos kaikessa kamaluudessaan. ;->
Lähetä kommentti