keskiviikko 29. joulukuuta 2010

Mihin menee design? 3/3 Avoin ja globaali kohtaa ongelmia



Nykyaikaisen, laajentuneen muotoilukäsityksen voi lukea Helsingin muotoilupääkaupunkihankkeen ohjelmassa: ”World Design Capital Helsinki 2012 -ohjelma koostuu tapahtumista ja teoista, jotka hyödyntävät designia laaja-alaisesti kulttuurisen, sosiaalisen ja taloudellisen kehityksen välineenä.”

World Design Capital saarnaa samoja periatteita kuin Facebookin, Wikipedian ja YouTuben luojat, avoimmuutta ja globaalia vastuuta designin uudessa roolissa. Tässä maailman muotoilupääkaupunki Helsingin periatteet:
1. Avoin kaupunki – paremman elämän edellytyksiä kaupunkilaisille
Haemme innostavia tapoja, joilla asukkaat osallistuvat ja vaikuttavat aktiivisesti elinympäristönsä kehittämiseen. Tähän liittyvät vaikkapa kaupunkiympäristö, yhteisöllisyys, kestävä kehitys ja asukkaiden tarpeisiin perustuva julkisten palveluiden uudistaminen.


2. Globaali vastuu – designin uusi rooli
Etsimme ratkaisuja, jotka edistävät elämisen laatua ja onnellisuutta. Toteutamme hankkeita joissa design ja muotoiluajattelu ovat uudessa roolissa muutoksen käynnistäjinä. Designpääkaupunkina etsimme myös yhteyksiä ihmisiin, organisaatioihin ja ratkaisuihin kaikkialla maailmassa.
3. Uuden kasvun juuret – Embedded Design
Etsimme uusia tapoja hyödyntää designia kasvun lähteenä kestävällä tavalla. Odotamme kasvua elinkeinoelämässä ja myös muilla tavoilla mitattuna hyvinvoinnin lisääntymisenä.
Designpääkaupunkivuoden perusajatuksena on ollut "Open Helsinki – Embedding Design in Life". Embedded Design laajentaa muotoilun sovellusalueen tavaroista palveluihin ja järjestelmiin. Se tuo muotoilun keinot sekä käyttäjän tarpeen alusta lähtien mukaan suunnitteluun.”
Periaatteessa kaikki muotoilijat ovat aina luoneet parempaa elämää ihmisille, tai ainakin yrittäneet luoda sitä. Sosiaalisen vastuun moraaliakin on saarnattu ensimmäisen teollisen kumouksen ja teollisen muotoilun alusta asti. Muotoilun piirissä on aina elätetty ainakin toivoa uuden kasvun itämisestä. 

Uutta on muotoilun ulottuminen prosesseihin, sisältöihin ja viestintään, sekä globaali vastuu, joista muotoilijat eivät ole aikaisemmin puhuneet. Myös asukkaiden osallistuminen on huomioitu World Design Capital Helsingin periaatteissa. Kokonaisuudessaan ne ovat erittäin ajankohtaisia ja osuvat nykyaikaisen muotoilukäsityksen ytimeen.
Peter Behrensin muotoilema sähköinen vedenkeitin vuodelta 1909. 
 
Facebook, Wikipedia tai YouTube ovat ehkä aikamme häikäisevimpiä muotoilutarinoita. Ne ovat muotoilleet internetin, mutta pystyykö uusi design pelastamaan myös sanomalehdet?

Sanomalehtien kustantajat vaikeroivat niiden sisällön ilmaisjakelun paineissa, eikä lehtien verkkoversioita juuri haluta muotoilla paremmiksi, koska ne yksinkertaisesti eivät tuota mitään. Vain muutama maailmanluokan sanomalehti, kuten The Guardian, The New York Times tai Frankfurter Allgemeine Zeitung FAZ pystyvät tuottamaan laadukkaita verkkojulkaisuja ja palveluita ilmaiseksi. Niitä lukemalla voi saada käsityksen siitä, mitä hyvin muotoiltu verkkoviestintä voi olla.

Sanomalehdet keräävät vieläkin noin 20 kertaa enemmän voittoa mainostuloilla kuin verkkosivustot. Justin McGuirk kysyy artikkelissaan The Guardianissa: ”Kuka muotoilisi keinon, jolla verkkosivu voisi kerätä yhtä paljon mainostuloja kuin sanomalehdet? Bannerimainoksilla? Forget it.”

Tosiasia on, että suurta osaa verkkosivua ei voi luovuttaa mainoksille, toisin kuin painettuja sivuja, koska olemme yksinkertaisesti verkkoviestinnän alusta asti olleet ehdollistettuja siihen, että kaikki on ilmaista. McGuirk toteaa: ”Se on designhaaste, jonka ongelman kaikki yrittävät ratkaista.”

The Guardian on verkossa olevista sanomalehdistä eräs maailman parhaita.


Avoimen viestinnän myötä myös kirjoittamisen tuotto on vähentynyt. Monet lehdet toimivat pelkän ilmaiskirjoittelun voimin tarjoten kirjoittajilleen puhdasta symbolista pääomaa. Kirjoittaja-avustajien asemaa sanomalehdissä on ahdistettu yli-isännöivillä avustaja- ja lisenssisopimuksilla. Kirjankustannusala on kriisissä. Arvelisin, että kaikki tämä laskee väistämättä kirjoittamisen tasoa.

Entä globaali vastuu? Muotoilun ja viestinnän kannalta globaali näkökulma ei ole niinkään ongelma, koska designin perinne, esineiden funktionalistinen suunnittelu ja muotoilu tähtäsi usein estetiikan ja ongelmien universaaleihin ratkaisuihin. Viestinnän painopiste on jo pitkään laajentunut lokaaliin eli paikalliseen. Alueellisuus ja paikallisuus eli regionalismi, jota modernismi usein ylenkatsoi ja halveksui, lienee eräs muotoilun tulevaisuuden haasteita.

Esimerkiksi elektronisten kirjojen lukulaitteiden ja kirjojen markkina on kasvanut suurilla kielialueilla, mutta Suomen kaltaiset pienet kieli- ja kulttuurimaat saavat vielä odottaa eBookin läpimurtoa. E-kirjan tekniikka ja muoto esineenä on jo ratkaistu melko pitkälle, mutta sen jakelu ja levitysprosessi kaipaa muotoilua.

Globaalin markkinatalouden vastuun nosti vastikään televisiossa esille tanskalainen toimittaja Frank Piaseki Poulsen ohjelmassa, joka käsitteli Nokian (ja muidenkin valmistajien) kännyköiden materiaalina käytetyn raaka-aineen tuotanto-ongelmia Afrikassa. Myös tämänkaltaisiin ongelmiin voisi uusi designkäsitys tuoda parannuksia prosessien ja palveluiden luovan ongelmanratkaisun avulla.

Maailma siis tarvitsee muotoilua, eikä uudella designilla ole mitään syytä ujostella maailmaa lähestyessään.

KULTTUURINAVIGAATTORI:

tiistai 28. joulukuuta 2010

Mihin menee design? 2/3 Muotoilijasta tulee überammatti


William Morris, omakuva 1856.

Ajatus muotoilun ja yhteiskuntasuunnittelun kytkemisestä yhteen on peräisin muotoilun historiasta. Sellainen teollisen muotoilun synty, jossa suunnittelijan taiteellisia kykyjä sovelletaan kulutustavaroiden suunnitteluun oli osa modernisaatiota ja teollista kumousta. Kumouksen seurauksena alettiin pohtia, mikä vastuu muotoilulla ja muotoilijoilla pitäisi olla maailman muutoksessa.

William Morrisin vastaus teollisen kumouksen paineisiin oli paluu ajassa taaksepäin, esimoderneihin tuotantoprosesseihin, käsityömäiseen muotoiluun. Morrisin ajatukset saivat paljon vastakaikua maailmalla, muun muassa Suomessa 1800-luvun lopulla, mutta suurella vaivalla tehdyistä tuotteista tuli kalliita, eikä Arts and Crafts eli taideteollisuusliike ollut enää kilpailukykyinen kiihtyvän teollistumisen saatossa tuotetuille kulutustavaroille. Muotoilijoiden mieliin jäi kuitenkin Morrisin ajatus tasa-arvosta: taide, sen enempää kuin koulutus tai vapaus ei saa olla vain harvojen etuoikeus.

Muotoilijan yhteiskunnallinen vastuu oli mukana Bauhaus-taidekoulun muotoiluaatteissa, jossa funktionalistisen suunnittelun periaatteena oli ottaa kantaa muotoilun ja muotoilijan moraaliseen vastuuseen ympäristön ja esineiden suunnittelussa. Tyypillinen esimerkki bauhauslaisesta yhteiskunnallisesta vastuunotosta on Dessaun pyöreäsivuinen työvoimatoimisto (1929) (kerron rakennuksesta enemmän artikkelissa Muistoja DDR:stä: Pyöreä talo ja historian ironia), josta sen suunnittelija WalterGropius kirjoitti seuraavan konseptin:
Teollisuuden pyrkimyksiä tuotannon rationalisoimiseksi seuraa se, että työmarkkinoilla on pysyvä työttömien määrä. Kiihdyttääkseen työvoiman vaihtoa, tarjontaa ja kysyntää, valtio on (ensimmäisen maailman)sodan jälkeen ryhtynyt itse työvoiman välittäjäksi. Kokeilut käytettyjen rakennusten käytöstä työvoimatoimistoina osoittutuivat pian riittämättömiksi. Täytyi luoda uusia perusteita tämäntyyppisten rakennusten luomiseksi.” 
 
Konsepti vastaa jossain määrin nykyaikaisen käyttäjäkeskeisen suunnittelun periaatteita. Gropiuksen suunnittelema rakennus oli jaettu sektoreihin, joka jonka lohkot vastasivat eri ammattialoja. Työtön työläinen saattoi mennä sisään ammattialansa ovesta, joka sijaitsi rakennuksen ulkosivulla ja käydä läpi sektoreilla olevat erilaiset byrokratiat ja kävellä ulos rakennuksen keskellä olevasta käytävästä työttömyyskorvaus kädessään.

Ehkä Bauhausista lähtöisin olevaa designia vihattiin siksi, että muotoilijat ja arkkitehdit yrittivät ottaa vastuuta sellaisilta aloilta, sosiaalisesta ja yhteiskunnallisesta suunnittelusta, jota Saksan Kolmannen valtakunnan isännöimä natsipuolue varjeli omana toimialueenaan. Myös Stalinin Neuvostoliitossa lupaavasti alkanut teollinen ja konstruktiivinen muotoilu koettiin vaaralliseksi, koska se astui kommunistipuolueen isännöimän yhteiskuntasuunnittelun varpaille. Vastaava kehitys nähtiin Suomessa, jossa Taideteollisen korkeakoulun piirissä toimivat yhteiskunnallisesti suuntautuvat opettajat ja koulutus haluttiin syrjäyttää 1970 luvun lopulla.

Teräsputkituoli, joka suunniteltiin Neuvostoliitossa 1927 Tatlinin ateljeessa Vkhuteinissa.

Ajatus laajentuneesta muotoilusta on tullut ajankohtaiseksi sosiaalisten verkostojen ja kaikkialle ulottuvan viestinnän aikana. Nykyisin työttömän työnhakijan tarpeisiin suunniteltu työvoima- tai Kelan toimisto tuntuu kaukaiselta. Ero funktionalismin yhteiskunnallisen vastuun ja uuden laajentuneen muotoilukäsityksen välillä on se, että funktionalismi muotoili esineitä, rakennuksia ja ympäristöjä, mutta uusi design muotoilee myös ei-materiaalisia asioita, kuten prosesseja ja palveluita.

Muotoilun suuntautumisessa myös ei-esineellisiin asioihin ei ole mitään kummallista. Pikemminkin olisi kummallista, jos design koskisi vain valmistettavien tuotteiden, esineiden suunnittelua maassa, jonka kansantuotteesta lähes 70 prosenttia koostuu palveluista. Design on aina hakeutunut vastaamaan aikansa tuotannon tapaa. Palvelumuotoilun tarkoituksena on kehittää palveluita ja saada niitä tehokkaammiksi. Ulkoistamisen ja yksityistämisen on arveltu tuovan mukanaan tehokkuutta, mutta sitä ei saada aikaa ilman palveluprosessien ja käyttäjäkokemusten analyysiä muotoilun avulla.

New Yorkin MoMAn design -osaston kuraattori Paola Antonelli ennusti vastikään haastattelussaan The Economist-lehdessä,  että tulevaisuudessa muotoilijat tulevat liittymään kaikkeen, tieteestä politiikkaan. Hän näkee designin taitojen sarjana, joka ylittää kaikki rajat, überammattina. Hän sanoo: ”Tämä johtuu hyvin yksinertaisesta syystä: eräs designin perustavoitteista on auttaa ihmisiä tuleemaan toimeen muutoksen kanssa.”

Antonelli sanoo, että muotoilijat ovat aina kumousten ja arkipäivän elämän välissä. Kun internet tapahtui, he loivat painonapeilla varustettuja käyttöliittymiä ja hyperlinkkejä, jotka mahdollistivat sen käytön kaikille. Muotoilijat saavat häiritsevät innovaatiot hallittaviksi ja lähestyttäviksi, jotta niihin voidaan tarttua ja sulauttaa ne elämään, eivätkä he unohda funktionaalisuutta ja eleganssia.

Tulevaisuuden muotoilijat eivät enää jaukaudu pelkistävään erikoisosaamiseensa (graafinen-, tuote- ja huonekalusuunnittelu ovat niin 1900-lukua!). Päin vastoin, kuten fysiikka, design tulee jakautaumaan väljästi teoreettiseen ja sovellettuun.

Teoreettiset muotoilijat tulevat olemaan hienostuneita yleispätevyydessään – hieman samoi kuin ranskalaiset filosofit, mutta valmiita myös käärimään hihansa ylös. Soveltavat muotoilijat tulevat visualisoimaan monimutkaisia infrastruktuureja ja järjestelmiä, jotta tiedemiehet, poliitikot ja yleisö voivat hallita ja vaikuttaa niihin: he tulevat tuomaan taloudellisuutta ja yleistajuisuutta kulutustavaroihin.

Antonellin mukaan design ottaa vallan vuoteen 2036 mennessä.

KULTTUURINAVIGAATTORI:

maanantai 27. joulukuuta 2010

Mihin menee design? 1/3 Media on muotoilua


On selvää, että kulttuurin kehittyessä eri taiteenalat laajenevat. Musiikki on jo kauan aikaa sitten lakannut olemasta klassisen musiikin hallitsemaa ja kymmenet, ehkä jo sadat eri musiikinalat ovat tänään tosiasia.

Kuvataide on lakannut olemasta maalaustaidetta, kuvanveistoa ja taidegrafiikkaa. Kuvataiteen kolmiyhteys laajeni viimeistään 1980-luvulla, kun suurenkin yleisön tietoisuuteen tulivat valokuvat, installaatiot, videotaide ja performansit. Myös maa- ja ympäristötaide, yhteisötaide ja multimediataide ovat osa kuvataidetta.

Taiteen uudet määreet ovat saaneet monet innostumaan muutoksen perinpohjaisuudesta. Varsinkin postmodernistit väläyttelivät milloin taiteen yleensä, milloin museon, milloin maalaustaiteen loppua. Romanttinen ”The End of Everything” eli kaiken loppu on ainakin tänään osoittautunut perättömäksi ja näyttää siltä, että myös traditionaaliset taiteenalat jatkavat elämistään rikkaina. Jos tuntee vaikkapa vain jonkin verran Suomen malaustaiteen nykytilannetta, voi nähdä että maalaustaide elää ja hengittää vahvasti. Myös uudet osa-alueet kuten valokuvaus ja video ovat voimissaan, eikä kukaan nykykulttuuria tarkasteleva voi kuulla esimerkiksi performanssitaiteen kuolinkellojen kuminaa.

Muotoilu, tai kuten nykyisin mielellään sanotaan design on aina ollut taiteenala, jossa Herakleitoksen ajatuksen mukaan pysyvää on ollut vain muutos. Italiankielinen sana disegno tarkoitti renessanssin aikana yksinkertaisesti joko piirtämistä tai piirtämisen avulla tapahtuvaa suunnittelua. Disegno toteutti renessanssin ideaa taiteilijasta jumalankaltaisena luojana, joka käytti luovaa ja keksivää nerouttaan saadakseen aikaan suuren komposition, joka hän toteutti konseptinsa mukaan. Disegnoon verrattuna colorito eli väritys oli pelkästään värittämisen taitoa, jossa taidemaalari pelkästään toistaa näkemänsä. Renessanssin estetiikassa disegno oli tosi taidetta, coloritoa pidettiin enemmänkin käsityönä.
M.C.Escher, Piirtävät kädet, 1948. Disegno tarkoitti renesanssin aikaan piirtämistä tai piirtämällä tapahtuvaa suunnittelua.

Opiskelin Taideteollisessa korkeakoulussa 1970-luvulla ja muistan hieman virnistelleeni muotoiluopiskelijoiden mahtipontisille ajatuksille, jossa he olivat ajatelleet että muotoilija on paitsi esineille muotoa antava taiteilija, myös yhteiskunnallinen suunnittelija. Kun näin muotoilua koskevan otsikon, jossa mainittiin sana yhteiskuntasuunnittelu, ajattelin hiljaa itsekseni, että muotoilijat pysykööt lestissään.

Kulttuurin kehitys näyttää kuitenkin tänään, noin 40 vuotta myöhemmin siltä, että nuo innokkaat, vasemmistolaista ja utopistista ajattelua kuvastaneet ajatukset muotoilusta ja muotoilijasta ovat käymässä toteen. Miksi meidän pitäisi ajatella, että muotoilu ja muotoilijat rajoittuisivat pelkästään valmistettavien esineiden, kuten tuolien, autojen tai puhelimien suunnitteluun? Design on nykyaikana myös median suunnittelua ja muutoksen tilassa oleva media on designia. Muotoilijasta on tulossa jälleen renessanssineron kaltainen überammatti.

Vasemmistolaisten muotoilijoiden utopistiset suunnitelmat tulivat mieleeni, kun luin The Guardianin muotoilutoimittajan Justin McGuirkin artikkelin syksyllä julkaistusta Bill Moggridgen kirjoittamasta kirjasta otsikolla Designing Media. Se koostuu 37 henkilön haastattelusta. Haastatellut ovat toimittajia ja televisiotuottajia, Wikipedian, Facebookin, YouTuben ja Twitterin perustajia. McGuirk arvioi, että kirja on viimeisen kymmenen vuoden aikana tapahtuneen mediavallankumouksen johtavien henkilöiden todellinen Kuka kukin on.

Me saatamme ajatella, että muotoilijat suunnittelevat kaikkea parsinneulasta sähkövetureihin, mutta nykyisin käsitys muotoilusta ja muotoilijoista on vielä paljon laajempi. Uusi design saattaa koskea asiakkaiden kokemuksia ja palveluita, esimerkiksi internet-pankin järjestelmiä ja sairaalan asiakasvirtaa. Yritykset ovat innostumassa käsitteestä ”design thinking”, ideasta jonka mukaan muotoilijoiden käyttämää luovaa ongelmanratkaisua voidaan käyttää traditionaalisen designin ulkopuolella keinona, jonka avulla voidaan tulla tehokkaammaksi. Esimerkiksi Designing Media kirjan kirjoittaja Bill Moggridge on itse sellaisen muotoilijan perikuva, joka on häivyttänyt alansa rajoja. Hän on interaktiodesignin, eli vuorovaikutuksellisen muotoilun kummi. Tämä muotoilun ala alkoi elektronisten laitteiden käyttöliittymien suunnittelusta, mutta nykyisin se viittaa mihin tahansa käyttäjän kokemusten muotoiluun, kännykän navigoinnista kassalla maksamiseen.


Tästä tarkastelutavasta lähtien ei vaadi paljonkaan mielikuvitusta ymmärtää mediaa designina. Monet uusista mediamoguleista ovat ohjelmistosuunnittelijoita. Esimerkiksi Chad Hurley, YouTuben perustaja aloitti graafisena suunnittelijana. Artikkelin kirjoittaja sanoo hyväksyvänsä väitteen, että muotoilun ajatteluprosesseja voidaan soveltaa lähes kaikkiin asioihin – eri asia on, mitä keinoja sitten kutsumme ”designiksi”. Hän toteaa ymmärtävänsä kuitenkin helpommin tämän väitteen suhteessa uuteen mediaan kuin traditionaaliseen mediaan. Ei ole ollenkaan liian kaukaa haettu se, että designin muotoina kuvataan sosiaalisten verkostojen sovellusalustoja, kuten Facebookia ja YouTubea, ja muotoiluna pidetään myös käyttäjien luomia sisältöjä, kuten Wikipediaa ja YouTubea.

Itse asiassa Wikipedian Jimmy Wales kutsuu toimintaansa sanalla ”community design” eli ”yhteisön muotoilu”. Se voi kuulostaa eräänlaiselta sosiaaliselta manipuloinnilta, mutta hän tarkoittaa sillä sitä, että Wikipedia ei ole vain anarkinen joukkotapahtuma, se on huolelliseti muotoiltu ekosysteemi. Jos ihmiset aikovat työskennellä ilmaiseksi tietosanakirjaa varten, on luotava olosuhteet, joissa he haluavat niin tehdä antamalla heille tunnustusta, eikä hyötymällä heidän työstään. Walesille oli tärkeää tehdä Wikipediasta avoin järjestelmä, joten se muotoiltiin sen periaatteen puitteisiin, että useimmat ihmiset ovat rehellisiä ja aikomuksiltaan hyvää tahtovia, pikemminkin kuin tehdä siitä suljettu puoti, jonka ulkopuolelle suljettaisiin muutamia huonoja omenoita, jotka haliavat kirjoittaa valheellisia tai herjaavia artikkeleita. Itse asiassa hän yritti suljettua järjestelmää aluksi Nupediassa ja se epäonnistui. Muotoilun näkökulma ei siis ole vain se, miltä verkkosivu näyttää, vaan se, miten käyttäjät luovat sisältöjä.

Myös Facebookin Mark Zuckerberg on kiintynyt avoimmuuden ideaan. Hän uskoo kuumeisesti, että luomalla ihmisille sovellusalusta, jonka avulla he voivat jakaa henkilökohtaista informaatiota, auttaa muuttamaan maailmaa yhä avoimemmaksi paikaksi. Hän huomasi, että parhaiten toimii asioiden tekeminen inhimilliseksi - ”vain toisen kasvojen näkeminen”. Koko homma olisi voinut näyttää sähköpostilta, jossa on spartalainen ”text only” käyttöliittymä joka paljastaa sen sotilaallisen alkuperän. Mutta näin ei ole. Se on muotoiltu siten, että se saa ihmiset tuntemaan enemmän läsnäoloa ja se on tekemisissä yhteisön, pikemminkin kuin yksilön kanssa. Zuckerbergin menestyksen salaisuus on siinä, että hän on muotoillut sosiaalisen verkoston, jossa teknologian taso ei ole ihmisten tiellä.

KULTTUURINAVIGAATTORI:

sunnuntai 12. joulukuuta 2010

Kulttuurinavigaattorin kymmenen kärjessä 2010, kuvataide



  1. Susan Philipsz, Sydämeni laulu Helsingin rautatieasemalla
    Turner-palkinnon loppusyksystä voittanut skotlantilaisberliiniläinen lauloi Aleksis Kiven Sydämeni laulun sydämeeni Helsingin rautatieasemalla, säveltäjä Jean Sibelius ja puitteet Eliel Saarinen.
    Ääniveistos tavoittaa paikan.
  2. Pekka Nevalainen, Kluuvin galleria, Helsinki
    Näyttely oli kuin Kai von Fieandtin kirjasta Havaitsemisen maailma, mutta tyylikäs, nostalgisoivaa modernismia kommentoiva sarjallinen katsaus. Havaitsemisen maailma.
  3. Georg Baselitz, Helsingin taidemuseo, Tennari
    Näyttelyssä oli kuvataidetta ja maailmaa ehkä pedanttisemmin kommentoivia teoksia kuin villin maalarin varhaistuotannossa, mutta vanha kettu pääsi yllättämään. Baselitz herättää muistelukulttuurin.
  4. Peekaboo, Helsingin taidemuseo, Tennari
    Eteläafrikkalaisen nykytaiteen katsaus oli alkulämmittelyä Ars 11 näyttelylle. Se kertoi myös muutoksessa olevasta yhteiskunnasta sievistelemättömästi.
  5. Lauri Rankka, Oulun taidemuseo
    Oululaisen graafikon teokset kasvoivat seiniltä betoni- ja puuveistoksiksi.
  6. Pekka Jylhä ja Pertti Kukkonen, Pyhän Laurin kappelin teokset, Vantaa
    Harvinaisen pitkälle vietyä tilan, paikan ja tilanteen huomiointia suomalaisessa kuvanveistossa, myös syksyllä avattu kappeli on vahva tilakokemus.
  7. Hiljainen vallankumous, Leiptzigiläisten taidetta, Keravan taidemuseo
    Vaikka Leiptzigin suurimpia tähtiä ei Keravalla nähty, näyttely osoitti ex-DDR:n Leiptzigin taiteen elävän voimakkaana ilman traumaattisia tai imeliä ostalgisia tunnelmia. Aika muuttuu, kuvat vaihtuvat.
  8. Kristina Norman, Pronssisoturi, Kiasma
    Norman käsitteli Virossa vaikeaa aihetta neutraalisti ja hellävaraisen kriittisesti. 
  9. Heimo Suntio, Forum Box, Helsinki
    Suntio otti Forum Boxin vaativan tilan haltuunsa huumorilla ja luontevasti. Kuivaa puuta, raakaa pronssia ja Taika-Jim. 
  10. Eija-Liisa Ahtiala Marian ilmestys, Galleria Heino, Helsinki
    Videoteos naisista, jotka suunnittelevat Luukkaan evankeliumin joulunajan kuvaelmaa tableau vivantin tapaan, ottaen muun muassa attityydejä.

Typerys
Ilja Glazunov, Kiasma
Nykyvenäjän johdon suosikkitaiteilijan näyttely, jonka kuratoi johtaja Berndt Arell, joka ei uskaltanut tulla näyttelyn tiedotustilaisuteen. Osoittautui, että Kiasma salasi asioita Ilja Glazunovin taustasta ja toimi vastoin alan museoeettisiä tapoja. Maalaustaiteen Demis Roussos Kiasmaan. 

maanantai 6. joulukuuta 2010

Pelotuskuvalla päin politiikkaa



Vihreiden eduskuntavaalikampanja otti käyttöönsä kaksi replikaa. Jos niiden tarkoituksena on herättää keskustelua, se myös saatiin aikaan. Onhan Uusi Suomi ollut suomalaisen konservatiivisuuden tavaramerkki jo pitkään.
Visuaalisen kulttuurin kannalta kiinnostava on mainoskampanjassa käytettävä kuva. Siinä on kuvattu vihreälle pohjalle valkoisin ääriviivoin Suomen leijona.
Itse eläintä vartioidaan varsin huolellisesti, nimittäin laki Suomen vaakunasta selittää kuvan seuraavasti:
“Punaisessa kentässä kruunupäinen leijona, joka pitää oikean etujalan sijalla olevassa haarniskoidussa kädessä iskuun kohotettua miekkaa ja polkee takajaloillaan sapelia, leijona kruunuineen ja varuksineen, aseiden kahvat ja käsivarsihaarniskan nivelet kultaa sekä aseiden terät ja käsivarsihaarniska hopeaa; kenttään siroteltu yhdeksän hopearuusua.”


Rosetit eli ruusukuviot eivät merkitse vaakunassamme mitään, vaan kuvan suunnittelija, heraldikko Olof Eriksson suunnitteli ne puhtaiksi sommitteluelementeiksi. Rosetit voi toki tulkita vaikka Suomen historiallisiksi maakunniksi, jos haluaa.
Suomen leijona alkuperäisessä asussaan on myös tarkasti suojeltu eläin. Laissa Suomen vaakunasta todetaan, että henkilöä, joka myy Suomen vaakunana yllä kuvatusta poikkeavaa vaakunaa, voidaan sakottaa. Lupa Suomen lipun tai Suomen vaakunan käyttämiseen tavaramerkissä haetaan sisäasiainministeriöltä.
Google-kuvahaku toi kymmeniä Suomen leijonia. Toivottavasti luvat on haettu asianmukaisesti.
Mutta mistä kuvasta ja kuvatyypistä Vihreiden vaalimainoksessa on pohjimmiltaan kysymys? Vastauksen antaa saksalainen Richard Hamann (1879-1961), taidehistorioitsija, joka tunnetaan paitsi 1900-luvun alun ekspressionismin, myös keskiajan taiteen tutkijana.
Hamann erottaa omaksi tyypikseen kuvan, jota hän kutsuu sanalla Schreckbild eli pelotuskuva. Sen vaikutus on varsin selvä, pelotuskuva on suunniteltu yksinkertaisesti niin pelottavan näköiseksi, että se herättää katsojassaan tarvittavan etäisyyden esittäjään, pelonsekaisen kunnioituksen.
Pelotuskuva on niin sanottu universaali kuvatyyppi. Jalopeuroja, lohikäärmeitä, karhuja, kotkia ja käärmeitä tapaa pelotuskuvina eri puolilla maailmaa. Pelotuskuva on usein aikoja sitten irronnut suoranaisesta pelon herättämisen tehtävästä ja siitä on tullutkin kuva, joka herättää sympatiaa. Nallet, ketut ja kissat voisivat olla pelotuskuvien vastakuvia.
Olen pitkään tutkinut erilaisten vaalikampanjoiden visuaalisia asuja ja täytyy sanoa, että tästä kuvasta olin aluksi hämmentynyt. Mutta sanoisin myös, että Vihreiden vaalikampanjaan on valittu rohkea kuvateema, joka ironisoi, julistaa ja nostalgisoi ikivanhaa kuva-aihetta. Ja se on paljon saavutettu. 

tiistai 30. marraskuuta 2010

Pilliin puhaltamisen aika


Englanninkielinen sana whistle-blower tarkoittaa ilmiantajaa. Ja ilmiantaja on henkilö, joka kertoo ongelmasta tai rikkomuksesta viranomaisille tai ylemmälle taholle. Yleisön kannalta whistle-blower on henkilö, jonka ilmiannon seurauksena jostain asiasta on yleensä tietoa.

Yhdysvaltain Watergate-skandaalissa 1971 Daniel Ellsberg antoi ilmi 7 000 Vietnamin sotaa koskevaa dokumenttia.
Mitä asiakirjat kertoivat? Ne osoittivat, että Yhdysvaltain presidenttien toisiaan seuraavat hallitukset olivat valehdelleet systemaattisesti tärkeästä  kansallisesta kysymyksestä, Vietnamin sodasta sekä kansalle että kongressille. Jo sodan varhaisvaiheessa hallitus oli tiennyt, että sotaa ei todennäköisesti pystyttäisi voittamaan ja että sodan jatkaminen johtaisi moninkertaiseen määrään uhreja, kuin mitä julkisesti myönnettiin.

Hallitus oli siis valehdellut. Se yritti estää asiakirjojen julkaisun The New York Timesissa, mutta siihen ei löytynyt laillisia perusteita.

Ilmiantaja Ellsberg kertoi motiivikseen, että hän ei vastuuta tuntevana kansalaisena pystynyt enää toimimaan yhteistyössä tiedon salaamisessa yleisöltä.

Wikileaksin ilmiantajat ylpeilevät paljastettavien asiakirjojen määrällä. Näinä päivinä sanomalehtien toimittajat työstävät näitä, kieltämättä journalistisesti merkittäviä aiheita yleisölle luettavaan muotoon. Ilmeisesti myös tuhannet eri maiden ulkoministeriöiden virkailijat poimivat paljastuksista muruset omiin tarkoituksiin. 

Kuten jo Irakin sota-asiakirjat kertoivat, taustalla on varsin pitkälle edennyt salailun kulttuuri. Samalla tavalla kuin Watergate-skandaalissa, Yhdysvaltain hallitus yrittää vakuuttaa, että asiakirjojen paljastus on vaarallista joillekin henkilöille. Konkreettista vaaraa paljastuksista tuskin kuitenkaan on kenellekään, paitsi presidentti Obaman hallinnolle.

Asiakirjat ovat sinänsä normaalia diplomaattista raportointia ja arviointia. Tällaisia raportteja kirjoittavat myös Suomen lähetystöjen sadat virkailijat toisilleen ja esimiehilleen päivittäin. Tosin Suomen diplomaatteja tuskin kehotetaan urkkimaan YK:n ylintä johtoa, vaikka YK pitää sen johdon vakoilua laittomana ja vaikka useat muut maat kuitenkin sitä harjoittavat. Ja tuskin suomalaisten virkailijoiden kirjoituksista erottaa maailmanpoliisin äänen, joka kaikuu monissa näissä muistioissa.

Paljastuneet asiakirjat kertovat myös siitä, miten lähellä diplomatia on tiedustelua ja vakoilua. Totta kai diplomatiaan kuuluu luottamuksellisuus, mutta kuten diplomatian ja tiedustelun raja, myös harhaanjohtamisen ja totuuden raja on hiuksenhieno.

Luultavasti ja toivottavasti Wikileaks vakuuttaa viimeistään nyt siitä, että elektronisessa muodossa tapahtuvaa arkistointia on mahdotonta täysin salata. Eräiden arvioiden mukaan oli vain ajan kysymys, milloin noin 2,5 miljoonan käyttäjän piirissä olevat eri tavoin salaisiksi luokitellut tiedot vuotavat julki. Entä kaikkein salaisimmat asiat? Ei hätää, ne pysyvätkin salassa.

Maailmanpolitiikan ohella myös journalismista kiinnostuneita kehottaisin seuraamaan tiedon välitystä tämän asian puitteissa. Vanhaa ironista sanontaa käyttäen odotettavissa on ”hyvien uutisten viikko”.

 

perjantai 26. marraskuuta 2010

Maabrändäys eilen ja tänään


Nokian hallituksen puheenjohtaja Jorma Ollilan johtama maabrändivaltuuskunta jätti raporttinsa. Työryhmän ajatus on kehittää Suomi ”maailman ongelmanratkaisijaksi” vuoteen 2030 mennessä.
Ajatus on loistava, koska ratkaistavia ongelmia on maassamme paljon. Esimerkiksi paikallisjunat juuttuvat vieläkin väistämättä Helsingin Ilmalan aseman lähellä oleviin vaihteisiin, kun lämpömittari lähestyy kymmentä pakkasastetta ja lunta sataa muutaman sentin.
Suomen työoloissa on valtavasti ratkaistavia ongelmia. Jos ei puhuta kroonisesta, ei-koskaan-ratkaistavissa-olevasta työttömyydestä, myös työkiusaaminen on kasvava henkisen elämän sarka.
Kysyn, onko maabrändäys exporttia vai importtia, kun uutisointi asiasta alkaa toteamalla ”Suomi on maailman paras maa”?
HS-raati pitää maabrändäystä runebergilaisena hengennostatuksena.
Esimerkiksi Espoon Emma-taidemuseon johtaja Markku Valkonen on sitä mieltä, että markkinoinnin on perustuttava tosiasioihin. Hänen mielestään esimerkiksi mielikuva suomalaisten ihmeellisestä luontosuhteesta on heikolla pohjalla: "Sen näkee vaikkapa siitä, kuinka helposti maa suistuu puolipaniikkiin talven tullen."
Onko maabrändäys yritys käynnistää uudelleen kansallisvaltion synnyn aikainen, vanhentuneeksi käynyt höyrykone?
Kautta aikojen maabrändäyksen – tai miksi sitä eri aikoina on kutsuttu – polttoaineena on ollut taide ja kulttuuri. Kansallisvaltioille ne tuottavat kahdenlaista hyötyä: importtiin kansallista identiteettiä ja - tämä on usein taiteilijoiden mielikuvituksen tulosta - käsityksen siitä myös export-tarkoituksiin.
Oululaisesta Esko Männiköstä tuli aikoinaan globaalin tason valokuvaaja. Hän kertoi ulkoministeriön virkamiehen kerran kysyneen häneltä, edistävätkö hänen kuvansa pohjoissuomalaista takametsien miehistä Suomi-kuvaa maailmalla. Siihen sanoi Männikkö, että en voi ottaa valokuviani ulkoministeriön Suomi-kuvan mukaisesti.
New Yorkin taidepiireissä tunnettiin Suomesta 1990-luvun lopulla kaksi asiaa: Esko Manniko ja The Kaurismaki Brothers. Vähemmän mairittelevaa suomalaiselle taidekoulutukselle on, että sekä Männikkö, että Kaurismäen veljeksistä toinen, Aki ovat itseoppineita

 Design Research Unit toimiston suunnittelua.
Lokakuussa julkaistiin The Guardianissa artikkeli, jossa Justin McGuirk kirjoittaa Lontoon näyttelyssä esitellystä suunnittelutoimistosta, joka brändäsi voitokkaasti Britanniaa toisen maailmasodan jälkeen.
Englannin maabrändäys alkoi sodan melskeissä vuonna 1943. Asialla oli varsinkin Design Research Unit eli DRU -niminen muotoilutoimisto, jonka aloja olivat muun muassa arkkitehtuuri, tuotesuunnittelu ja graafinen suunnittelu. Yrityksen nimi ei ole monelle tuttu, mutta sen työn tulokset jokainen tunnistaa: British Railin logo, jokainen Lontoon katukyltti tai sadat pubien kilvet eri puolilla maata.
DRU:n ideoiden takana oli runoilija ja taidekriitikko, jonka poliittinen vakaumus oli anarkismi. Herbert Read, myöhemmin ”Sir”, arkkitehti Misha Black ja muotoilija Milner Gray perustivat suunnittelutoimiston, jonka ajatus oli tuoda muotoiluun, kuten muillekin teollisuudenaloille yhteistyötä. Sen tavoitteena ei ollut ainoastaan tuoda taidetta ja teollisuutta lähemmäksi toisiaan, vaan myös tuottaa muotoilua kaikille ja kaikkia varten.
Toisen maailmansodan jälkeistä aikaa luonnehti koruttomuus ja yksinkertaisuus, joka itse asiassa muotoiltiin ja suunniteltiin brittiläiseen kulttuuriin. Karuus ja koruttomuus suunnittelussa sopi yhteen jo 1920-luvun lopun talouslaman tunnelmien kanssa. Jos funktionalismi oli ollut aikaisemmin avantgarde-suuntaus, siitä tuli valtavirtaus useimmissa länsimaissa toisen maailmansodan jälkeen. Suomessa tällaista brändäystä harjoittivat Tapio Wirkkala, Kaj Frank ja monet muut.
Visuaalisen kulttuurin tutkija Harri Kalhan mukaan "toisen maailmansodan jälkeen oli tarpeen näyttää, että Suomi on moderni länsimainen valtio, emme ole rautaesiripun takana ja meillä on hymyilevä, vähän amerikkalaistyylinen, mutta kuitenkin turmeltumattoman luonnonlapsimainen Armi Kuusela".

torstai 25. marraskuuta 2010

Onko taidemittelöistä tullut uutta taidekritiikkiä?


Elämme taas kulttuuri- ja taidepalkintojen sesonkiaikaa. Tänään julkistettiin Charles Sandisonin Ars Fennica-voitto. Sandison selviytyi myös voittajaksi Kulttuurinavigaattorin Ars Fennica -veikkauksessa.
Kulttuuri- ja taidepalkintoja on nykyisin lähes kaikilla aloilla. Ne alkoivat lisääntyä kuin sienet sateella 1980-luvulla, eikä ainoastaan Suomessa. Vuonna 1984 perustetun Turner-palkinnon ehdokkaiden teokset odottavat nyt omissa näyttelyissään Lontoon Tate Britainissa palkinnon jakoa, joka tapahtuu joulukuun kuudentena.
Martta Heikkilä pohtii Mustekalassa taidemittelöiden ongelmallisuutta. Onhan taidekilpailuissa ja palkinnoissa kyse ikään kuin urheilusta, vaikka jokainen ymmärtää, että parasta tulosta ei voi mitata millimetreillä, sekunnin sadasosilla tai grammoilla.
”Kilpailujen omalaatuinen pyrkimys on siirtyminen omakohtaisesta ja siksi aina suhteellisesta arvottamisesta absoluuttiseen paremmuusjärjestykseen. Sen sijaan, että teoksia arvioitaisiin niiden omista lähtökohdista käsin, niitä ryhdytään vertaamaan keskenään, ja näin luodaan – näennäisen – yhteismitalliset standardit hyvälle taiteelle.”
Heikkilä heittää heti perään toisenkin normatiivisen arvion:
”Normaalisti kritiikin tavoite on etsiä sitä, mikä teoksissa kiinnostaa, herättää halua tulkintaan ja mielipiteiden ilmaisuun. Kilpailut ja jonkun nostaminen voittajaksi viittaavat vääjäämättä siihen, että voittajan saavutukset yltävät muiden ylitse.”
Heikkilä toteaa, että taiteessa on kuitenkin jo romantiikan ajasta lähtien todettu erityiseksi se, että pelkästään teosten piirteiden havaitseminen edellyttää tulkintaa.
”Kun taidetuomarit luovat paremmuusjärjestyksiä, äärisubjektiivinen muuttuu ääriobjektiiviseksi, nimeksi kunniakirjassa ja euromääräksi lahjakortissa.”
Taidepalkinnot ovat tosiaan ottaneet harteilleen paljolti sen taiteen normeja ja arvoja painottavan puheen, joita taidekriitikot aikaisemmin korostivat. Erilaisten taidepalkintojen perusteluista on tullut aikamme merkittävää taidekritiikkiä, jossa suurelle yleisölle kerrotaan, mihin taiteessa pitäisi kiinnittää huomiota. Kritiikin inflaatio ei tosin johdu taidepalkinnoista, vaan kieroon kasvaneesta suomalaisesta kulttuurijournalismista, jossa määristä ja ”tuloksista” on tullut pakkomielle, eikä sisällöistä puhuta ollenkaan.
Heikkilä huomaa paradoksin myös niin sanotuissa elämäntyöpalkinnoissa. Niinpä. Kun Pekka Tarkka saa valtionpalkinnon kirjallisuuskriitikon elämäntyöstä, palkinto ikään kuin ilmoittaa, että Pekka Tarkka on työnsä jo tehnyt ja huomio muuttuukin tuomioksi. Sama pätee myös Anneli Sauliin. 
Heikkilän mukaan palkitsemisen ja kilpailun ongelmana on se, että taiteen tekeminen viihteellistyy ja taide henkilöityy.
Heikkilä näkee palkinnoissa myös myönteistä. ”…monet palkinnot ovat onnistuneet juurruttamaan itsensä osaksi kulttuurikeskustelua, ja tähän vaaditaan muutakin kuin muhkea palkintosaalis: ajatus siitä, että taide on edelleen merkityksellistä ja puhe siitä on tärkeää paremmuusjärjestyksiin katsomatta.”
Ehkä palkinnot ja kilpailut myös yritys saada aikaan laajempia keskustelunaiheita, jotka ehkä murtautuvat ulos yhä pirstoutuvammasta taidemaailmasta ja tämän seurauksena yhä pienemmistä yleisöistä.
Otso Kantokorpi havaitsi, että Ars Fennican palkinnonsaajasta järjestetään kapakoissa vuosittain pieniä vedonlyöntejä tai ainakin veikkauksia ja kertoo kerran voittaneensa jopa kympin sellaisesta. No, mikä ettei.

tiistai 16. marraskuuta 2010

Kuvataiteen alamäki mediassa jatkuu


Yleisradio julkaisi eilen Puntarin, verkkopalvelun, jossa julkaistaan sen toimittajien tekemiä kritiikkejä. Klikattuaan Puntarin sivulle moni ällistyi ja vihastui, kun näki verkkopalvelun taiteenalat: elokuva, kirjallisuus, musiikki ja teatteri.
”Pyrimme kertomaan Puntarissa mikä valtavassa kulttuuritarjonnassa on tällä hetkellä ja tässä ajassa kiinnostavaa”, kirjoittaa Yle Uutisten kulttuuritoimituksen päällikkö Janne Mällinen. Kuvataide puuttuu Puntarista, vaikka se on varsin merkittävä osa suomalaista kulttuuritarjontaa.
Suuret taidenäyttelyt keräävät enemmän katsojia kuin Hollywood-elokuva ja pieniä taidenäyttelyitä on pienimmänkin kunnan sivukirjaston näyttelytilassa. Miljoonat ovat kiinnostuneita kuvataiteista, mutta valtamedia pitää sitä vähemmistötaiteena.
Jotta Ylen kulttuuri olisi tasapainossa, sen kulttuuriohjelmista pitäisi 20-30 prosenttia käsitellä kuvataiteita. Nyt pyöritetään Simon Schaman Taiteen voima-sarjaa ja Eija-Liisa Ahtilasta kertovaa ohjelmaa vuodelta 2008 uusinnan uusinnan uusintoina. Janne Mällinen kehuu, että Ylellä on maan suurin kulttuuritoimitus ja musiikkitoimittajia yhtiössä on valtava määrä, mutta kuvataidetoimittajia on tuskin nimeksikään.
Kuvataide on siis uhanalainen laji mediassa, ja koko taiteenalaa koskeva viestintä on varsin heikoilla. Syksyllä kuultiin, että Taide-lehden tilauskannasta merkittävän osan muodostava Taidemaalariliitto olisi harkinnut luopuvansa jäsenmaksuun liitettävästä tilauksesta. Tämä saattaisi merkitä lehden levikin pienenemistä jopa 900 kappaleella. Se ei ehkä lopettaisi vuonna 1959 näytenumeronsa julkaissutta ansiokasta ja hyvin tehtyä taidelehteämme, mutta äärimmäisen tiukalle budjetille Taide silloin joutuisi. 
Ensin väheni mediasta kuvataidekritiikki, sitten kuvataidetta käsittelevä aineisto ylipäätään alkoi huveta. Kuvataiteen katoaminen mediasta tarkoittaa sitä, että tuhannet kuvataiteilijat ja joka päivä järjestettävät taidenäyttelyt Suomessa jäävät valtamedian pimentoon.
Mielestäni olisi aika pohtia koko kuvataidealan viestinnän tuuliajolle ajatunutta tilannetta laajemminkin. Mitä kuvataiteen viestinnän kehnon tilanteen parantamiseksi on tehtävissä? Nykyaikaisessa mediayhteiskunnassa kuvataiteen viestinnän heikkous tarkoittaa, että koko kuvataide on uhanalainen laji.  

perjantai 12. marraskuuta 2010

Kulttuurinavigaattorin jogurttiohje

Kulttuuria on jogurtin tekokin, nimittäin bakteerikulttuuria. 
1. Kiehauta tai lähes kiehauta litra punaista maitoa. Voit lisätä maitoon kermaa tai maitojauhetta pari lusikallista, silloin jogurtista tulee paksumpaa, "lohkeavaa". Voit käyttää kutunmaitoa tai kookosmaitoakin. 

  • helpointa puhdistamisen kannalta on käyttää kaksoispohjakattilaa, jossa kiehuva vesi kuumentaa maidon 
  • lämpötilan pitäisi ylittää 90 astetta 
  • kaikkien astioiden ja välineiden on oltava puhtaita

2. Laita siemenjogurtti muoviastiaan. Mikä tahansa maustamaton jogurtti käy. Parasta on Bulgarian jogurtti (200ml), josta käytän noin puolet maitolitraan.

3. Jäähdytä maito 40-45 asteeseen (ei saa myöskään alittaa tätä lämpötilaa). Jos käytät kaksoiskattilaa, kylmä vesi hanasta jäähdyttää melko nopeasti. Digitaalinen lämpömittari Ohlssonilla maksaa n. 14 €.

4. Sekoita lämmin maito ja siemenjogurtti.

5. Laita kansi päälle ja seos lämpimään paikkaan 5-12 tunniksi. Tässä käytetään  kuoriastiaa, johon  kaadetaan kuumaa vettä. Hyviä ovat esimerkiksi kannelliset styrox-astiat, -laatikot tai kylmälaukut, joissa lämpö pysyy. Tai etsi talon lämmin paikka (sauna, vessa, uuninpankko ym.).
"Parta-äijän jogurtin" eli turkkilaisen tai kreikkalaisen jogurtin astiat (1 litra) ovat käteviä. Niissä on kahva ja kansi ja niitä voi käyttää sekä tekemiseen että säilyttämiseen. 
6. Itämisen jälkeen jogurtissa on nestettä (heraa), jonka annan olla seoksessa. Itänyt jogurtti laitetaan jääkaappiin.

7. Kun se on jäähtynyt, jogurtti on valmis. Sen voi maustaa esim. pakastemarjoilla tai marjajauheilla. Puolukka ja karpalo ovat herkkuani, myös inkivääriä käytän joskus. Makeutan stevialla. (esimerkiksi http://www.stevia-de.com/)Tässä jogurtissa ei ole lisäaineita, joten se säilyy jääkaapissa vain muutaman päivän. 

torstai 11. marraskuuta 2010

1990-luku: Tulevaisuus, joka oli


Ars 95:n kohuteos oli tanskalaisen Henrik Plenge Jakobsenin White Love, 1995. Installaatio valkoisia ja läpinäkyviä taloustarvikkeita, ihmisverta, virtsaa, spermaa.
Olemme seuranneet uutisista Wikileaks-organisaation paljastuksia Irakin sodasta. Sodan historia, taustat ja tapahtumat ovat näyttäytyneet julkisuudessa hyvin erilaisina kuin Yhdysvaltain armeijan salaiset raportit.
Wikileaks on tietoyhteiskunnan Robin Hood, joka varastaa vallanpitäjiltä salaisia tietoja ja jakaa niitä kansalle. Wikileaksin paljastamat tiedot Irakin sodasta kertovat siitä, että tietoyhteiskunta pystyy tuottamaan yhtä paljon valehtelua, tiedon salaamista, pimittämistä, vääristelyä, disinformaatiota ja propagandaa kuin kaikki aikaisemmatkin yhteiskunnat.
Tietoyhteiskunnan kääntöpuoleksi ovat tulleet paljastukset. Kotimainen Wikileaks oli myös netissä ilmaiseksi julkaistu tuntemattoman kirjoittajan kirja Minne hävisivät Soneran rahat? Kirja kertoi siitä, miten viestintäyhtiön johtajat saivat päättäjät uskomaan utopiaan, jota ei tullutkaan, ja 4,3 miljardia euroa haihtui savuna ilmaan. 
Tietoyhteiskunta, tai oikeastaan illuusio tulevaisuudesta luotiin 1990-luvulla. Tänä päivänä jokainen voi vakuuttua siitä, miten hauraaksi tuo utopia osoittautui. Yhteiskunta, jonka tuottaa ja välittää tietoa paremmin, nopeammin  ja helpommin kuin milloinkaan aikaisemmin, näyttää tuottavan myös muistinmenetystä, väärinkäsityksiä ja ennakkoluuloja enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Uskomisen sijaan saamme uskonvahvistusta epäuskosta.
Postin eli nykyisen Itellan työntekijät lakkoilivat. Kun sähköposti tuli Suomeen 1990-luvun alussa, pohdittiin että jokainen suomalainen saisi elinikäisen sähköpostiosoitteen syntyessään. Innokkaimmat kyselivät onko muutaman vuoden kuluttua koko postilaitosta olemassakaan.  
Taide-lehden uusi numero käsittelee kahden artikkelin voimalla 1990-lukua. Päätoimittaja Pessi Rautio, Elina Brotherus, Mikko Hintz ja Dan Sundell pohtivat vanhojen Taide-lehtien kautta aikaa ja ajan kuvia.
Maria Hirvi-Ijäs kysyy artikkelinsa otsikossa Mitä oikein tapahtui 1990-luvulla? Hän vastaa arvioimalla Göteborgin taidemuseossa esitettyä, 1980- ja 1990-lukujen göteborgilaistaiteen näyttelyä: ”… tuntuu siltä, että taiteen sosiologinen ja yhteiskuntasidonnainen puoli saa huomiota itse taiteen kustannuksella”.
Hirvi-Ijäs pohtii myös postmodernismia, joka nosti päätään 1980-luvulla. Tänään postmodernismi, postin lakkauttaminen ja tietoyhteiskunta tuntuvat varsin kaukaisilta asioilta, ne ovat asioita, joista aika on ajanut ohi.
Itse muistan 1990-luvun alun suurten kumousten aikana. Kylmän sodan ja sosialististen maiden loppu olivat niin suuria asioita, että taide tuntui pieneltä. Postmodernistit hokivat dogmaattisesti, että suurten tarinoiden aika on loppu, vaikka todellisuudessa suurten tarinoiden aika oli vasta alkamassa.
Eräs uusista suurista tarinoista alkoi Neuvostoliiton lakkauduttua ja suuren talouslaman saatossa. Uusi isänmaallisuus syntyi aikaisemmin vaiettujen asioiden tullessa sallituksi ja se elää tänään yhtä voimakkaana kuin suomalainen patriotismi aina aikaisemminkin. Naisten väheksyminen on tullut poliittisesti epäkorrektiksi, mutta sitä äänekkäämmäksi on tullut kommunistien, lasten, työttömien ja vanhusten syrjintä.
Taide-lehti käy vuosikymmenen kimppuun muistelun keinoin. Taidekriitikko Dan Sundell kritisoi pyhänä pidettyä, 1990-luvulla yleistynyttä taidepuheen käsitettä:
”Hyvin paljon keikarointia tietyillä käsitteillä, se oli viisastelua. Taide vaati aivan oman kielensä kirjoittajalta. Se oli kuvataidetta joka oli kuvailtava mutkan kautta, käsittämättömin termein.”
Sundell toteaa myös asian, jonka itsekin tunnistan 1990-luvusta:
”Tuolloin erityisesti tuli tunne, että useat taideteokset elivät vain selostustensa kautta. Visuaalisen alue ei ollut keskeinen, vaan se asia, jota teosten kirjoitettiin käsittelevän.”
Eri taiteenalojen ammatillinen tiedotus alkoi 1990-luvulla, kuten myös niiden markkinointi. Varsinainen kuvataidekritiikki väheni 1990 luvulta alkaen, kun taas taiteilijoiden määrä kasvoi. Esteettinen relativismi nousi ajan uskontunnustukseksi esimerkiksi Ars 95-näyttelyn yhteydessä. 
Ehkä 1990-luku ei vielä ole historiaa, vaan se on vyöhyke nykyisyyden ja historian välissä, jota voisi kutsua muistelukulttuuriksi. 1990-luku oli tulevaisuutta, joka meni jo ohi, mutta se ei ole ihan vielä sitä menneisyyttäkään, jonka pian löydämme edestämme.

maanantai 8. marraskuuta 2010

Kuivaa puuta, raakaa pronssia ja Taika-Jim


Heimo Suntio , Love Notes for L.A., Compassion, 2010.
Forum Box on Helsingin Lönnrotinkadun päässä oleva kotimaisittain harvinainen suuri galleria. Robustiin ja raakaan, korkeaan ja monitahoiseen tilaan on erittäin vaikea saada aikaan onnistunutta ripustusta ja varmaankin taiteilijat kokevat ”Boxin” haastavana.
Heimo Suntion näyttely on täysipainoinen. Teosten naukuvan kuivaa puuta täydentää usein viimeistelemätön pronssivalos. Traditionaalisen veistoksen peruselementit, hiotun ja hiomattoman pronssin keskustelu ulottuu myös puumateriaaleihin.
Suntio täräyttää mukaan kuin fragmentteina, katkelmina, palasina tai pirstaleina talonpoikaisia ruuhia, pop-taiteen sitaatteja, aavistuksen käsitetaiteesta ja pari videoinstallaatiota.
Teoksissa on useita lähtökohtia, mutta tämä moninaisuus on luontevaa ja joustavaa. Pätkä Taika-Jim -sarjakuvaa keskustelee kummasti maalatun puun syiden, nuottien ja pronssiriekaleen kanssa. Ruuhi on installatioissa usein käytetty aihe, mutta tässä näyttelyssä se kertoo tarinan, jota jaksaa katsoa. 
Ilmaisu on niin pitkälle vietyä, että siihen mahtuu myös sattumanvaraisuutta ja draperian keveyttä, jota tapaa esimerkiksi maisema-aiheisissa pronssiveistoksissa. Ajatus maisemasta onkin mukana usean työn mielikuvissa.  

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Symbolisen pääoman kirous


Eräs tuttavani mainitsi, että häneltä oli pyydetty kirjoitusta erääseen kulttuurilehteen, mutta kirjoituspalkkiota ei luvattu maksaa. Tuttavani, joka on ammattikirjoittaja, mainitsi että hän luonnollisesti kieltäytyi kirjoittamasta.
Yllätyin, kun luin uutisen seuraavalla viikolla, että lehti, joka oli kysynyt ystävältäni ilmaista kirjoittamista oli saanut Opetus- ja kulttuuriministeriön kulttuurilehtien laatupalkinnon.
Kirjoitin valituksen asianomaisen palkinnon myöntäneen lautakunnan puheenjohtajalle. Totesin, että kulttuurilehtien laatupalkintoa ei pitäisi myöntää sellaiselle lehdelle, joka ei maksa kirjoittajilleen palkkaa. Palkan maksaminen pitäisi olla itsestään selvyys kaikkien julkista tukea nauttivien julkaisujen kaikille tekijöille. Epätasa-arvoa edistää varsinkin se, että lehden painajille ja taittajille palkkaa maksetaan, mutta ei kirjoittajille.
Kirjoitin valituksessani myös, että tällaisella toiminnalla opetusministeriö heikentää ammatillisesti toimivien kirjoittajien asemaa.
Palkinnon myöntäneen lautakunnan puheenjohtaja vastasi, että moni suomalainen (ja pohjoismainen) kulttuurilehti tehdään ilmaisella työllä, monta kertaa jopa ilmaisella päätoimittajatyöllä. Hän vetosi siihen, että pienellä kielialueella ei ole mahdollista saada kulttuurilehtien julkaisemista kannattavaksi. Laatutuen myöntäjä kirjoitti, että työ on luonteeltaan idealistista, ei kaupallista.
Näin valtio siis tukee ilmaista kirjoittamista. Opetus- ja kulttuuriministeriö opettaa kulttuurilehtiä tottumaan siihen ajatukseen, että laatua voi saada ilmaiseksikin.
Toisessa ministeriössä, nimittäin verottajan toimistossa ilmaiseksi kirjoittamista taas pidetään laittomana ja kiellettynä. Ilmaiseksi kun voi Suomessa tehdä ja teettää vain rutiiniluonteista, ei-ammatillista työtä, talkootyötä. Käsittääkseni talkootyönkin teettämisen arvo pitää nykyisin esimerkiksi yhdistyksissä laskea ja ilmoittaa verottajalle.
Ilmaisen työn teettäminen, onpa se mitä tahansa, on riistosuhde ja kirjoittamisenkin, kuten minkä tahansa ilmaisen työn teettäminen ja tekeminen on rikollista puuhaa. Kulttuurinavigaattori näkee tässä vaiheessa meheviä mielikuvia kulttuurilehdistä, joissa tuomitaan lasten seksuaalinen hyväksikäyttö, miesten väkivalta ja kaikki muu maailman kamaluus. Samaan aikaan lehdet teettävät kirjoittamisen avustajilla ilmaiseksi, eivätkä kirjoittajaparat uskalla hiiskua asiasta sanaakaan.
Miksi ilmaiseksi kirjoittaminen, siis kirjoittajien riisto on lisääntynyt? Asiaa auttaa ymmärtämään sosiologi Pierre Bourdieun kulttuurisen pääoman käsite. Keräämällä kulttuurista pääomaa, siis esimerkiksi kirjoittamalla alan lehdissä, kirjoittaja lisää toimintamahdollisuuksiaan ja valtaansa.
Tästä Bourdieun käsitteestä, symbolisen ja kulttuurisen pääoman kartuttamisesta on tullut ehkä laajimmalle ja pisimmälle vietyä riistämistä nykysuomalaisessa yhteiskunnassa. Opiskelijat oppivat kirjoittamaan ilmaiseksi ylioppilaskuntien ja ainejärjestöjen lehtiin. Kerättyään symbolista pääomaansa nokkelina kirjoittajina, he jatkavat sen kartuttamista omien alojensa asiantuntijoina.
Ilmaiseksi kirjoittaja kuitenkin riistää paitsi itseään, myös niitä, joiden pitäisi yrittää elää kirjoittamalla. Ilmaiseksi kirjoittaja lisää myös epätasa-arvoa, nauttivathan kirjapainojen, paperitehtaiden ja postin työntekijät turvallisia, ruhtinaallisia kuukausipalkkojaan. Tulevatko paperitehtaiden, painotalojen tai postin työntekijät ajatelleeksi, että eräs osa heidän käsittelemästään panoksesta on tehty riistotyöllä, ilmaiseksi?
Symbolisen pääoman kirous on kasvanut myös viestinnän laajetessa verkkoon. Kulttuurinavigaattori ei ole koskaan saanut penniäkään blogikirjoituksistaan, mutta symbolista pääomaa erilaisten palautteiden muodossa, siis näkyvyyttä olen saanut runsaasti. Nykyisin jokaisella varteenotettavalla kirjoittajalla on blogi.
On hieno asia, että kulttuurilehtiä tuetaan ja se on upeaa, että jokainen voi kirjoittaa ajatuksiaan verkkoon. Ilmaista kirjoittamista ei saisi kuitenkaan tukea. Symbolisen pääoman kartuttamisen huono puoli kun on se, että sitä ei voi syödä.

tiistai 19. lokakuuta 2010

"Mitä ei voi unohtaa, se on maalattava"


Eerik Haamer, Näkymä Vaikasta, 1945.
Eerik Haamer syntyi Kuressaaressa, joten Saarenmaan maisemat olivat hänelle tuttuja. Kesällä 1944 hän maalasi taiteilijaystävänsä kanssa Saarenmaan läntiseen saariryhmään kuuluvissa Vilsandissa ja Vaikan saarilla. Oljyväreillä pahville maalattu Näkymä Vaikasta on kuitenkin päivätty vuodelle 1945.
Kyse on kotimaan muistikuvasta. Haamer pakeni Ruotsiin kolmentoista hengen voimin syksyllä 1944 Viron läntisimmästä kolkasta. Kerrotaan, että puna-armeijan partiot kulkivat jatkuvasti Viron rannoilla ampuen konepistoolista sarjan jokaisen ehjänä löytämänsä veneen kylkeen.
Juuri ennen pakoaan Haamer teki maisemasta hiilipiirroksen ja viimeisteli ensimmäisen maalatun version siitä pakolaisleirillä. Haamer asui Göteborgin lähellä maalaten rantamaisemia ja kalastajatyyppejä. Hän kuvitti myös Kalevipoegin ulkovirolaisen painoksen (Toronto 1954).
Maalaus on Helsingin Taidehallissa olevassa Viron värit -näyttelyssä. Katalogin kirjoittaja Eero Epner toteaa taiteilijan usein toistamasta aiheesta: ”Mitä ei voinut unohtaa, se oli maalattava”.

keskiviikko 13. lokakuuta 2010

Teemasta toiseen


Taidenäyttelyiden teemat ovat tavallisia. Jopa pienimmillä gallerianäyttelyillä saattaa olla teema. Olisi kummallista ja outoa, jos jollain suuremmalla museonäyttelyllä ei olisi teemaa tai otsikkoa tai se olisi vaan jotain yhtä latteaa kuin ”Taidenäyttely”.
Teemat ovat tavallisesti jotain yleisen ja erityisen välillä. Kuraattorit keksivät teemoja joskus kieli poskella, joskus väkisin vääntäen. Teema voi jättää kylmäksi, eli siitä ei katsojan tarvitse välttämättä välittää, joskus se voi lyhentää katsojan ja teosten välistä matkaa. Tuskin kukaan kuitenkaan katsoo taidenäyttelyä sillä silmällä, miten näyttelyn teokset toteuttavat teemaa.
Yleisin muistamani ja mielestäni liian yleinen teema eräällä taidenäyttelyllä oli ”Ihminen”. Kosketteleehan kaikki taide jollakin tavalla ihmistä.
Eräs näkemäni ehjä ja täysipainoinen teemanäyttely on vielä esillä vuoden loppuun asti Espoon Emmassa. Otsikko on yksinkertaisesti ”Punainen”, mutta aiheen yleisyys ei haittaa ollenkaan tässä katsauksessa, joka ei myöskään pyri imemään kaikkea irti aiheesta tyyliin ”kaikki punaisesta”. 
Olen viimeisen kymmenen vuoden aikana iloinnut hiljaa itsekseni siitä, että aiheet ovat taiteessa monipuolistuneet. Ei aiheiden suhteen ennenkään varsinaista sensuuria tai itsesensuuria ollut, jotakin aiheita taideteoksilla ei vaan ollut aikaisemmin tapana kosketella. Voi sanoa, että nykytaide ottaa suhdetta melkein mihin tahansa inhimilliseen. Omat tabunsa nykyajassammekin varmaan on, mutta aihepiirien laajuus hämmästyttää. 
 Ai Weiwein auringonkukansiemeniä Tate Modernissa Lontoossa.
Lontoon Tate Modernin turbiinihallissa avattiin kiinalaisen Ai Weiwein näyttely, joka koostuu yli sadasta miljoonasta auringonkukan siemenestä. Jokainen siemen on posliinia, joka on ensin raakapoltettu ja sitten käsityöläisten käsin maalaamia ja lasituspoltettuja. Lattialle levitetyt posliinisiemenet saivat muun muassa The Guardianin Adrian Searlen ylistämään näyttelyä, kun taas Charlotte Higgins pohtii sitä, onko oikein ottaa mukaansa siemen matkamuistoksi, vaikka museo pyytää, että niitä ei otettaisi mukaan.
 Adel Abidin video Elämän leipä.
Jos Lontoossa on auringonkukansiemeniä, Vantaan taidemuseossa on näyttely, jonka aiheena on leipä. Otsikko on kansan suusta: ”Suu kuin seitsemän leivän uuni”. Mukana on muun muassa Adel Abidin video Elämän leipä, jossa neljä miestä soittaa kovilla, ontoilla leivillä. Amerikkalaiset kutsuisivat tällaista deadpan-huumoriksi eli vakavalla naamalla tehdyksi komiikan lajiksi.
Deadpania on myös Pasi Karjulan robusteissa puuveistoksissa ja Hilda Kozárin hiljaisissa ja eleettömissä pöytäasetelmissa, joissa tasapainottelevat Alvarin jakkarat, Ikean tuolinjalat, sokeiden kirjainmerkit, sekä supisuomalainen ruislimppu ja unkarilainen tukeva vehnäsleipä.
Näyttelyssä on myös tukevia leipälimppuja, vihanneksia ja lähes mystillisiä asetelmia hiljattain kuolleelta Pentti Kaskipurolta. Hänen teoksissaan on myös kommentteja ja viitteitä Christon käärimisaiheisiin, Magritten surrealismiin ja monumentteihin, nekin supisuomalaisella deadpan-huumorilla laukaistuja.
 Itsemarkkinoinnin edelläkävijä Paul Gauguin maalasi muun muassa omakuvansa sädekehällä varustettuna.
Lontoossa esillä olevan Paul Gauguinin näyttelyn sivuteemana on taiteilijan itsemarkkinointi, joka muistuttaa vaikkapa Jeff Koonsin yliampuvaa mainostyyliä. Yhteistä molemmille taiteilijoille on se, että he molemmat työskentelivät pörssimeklareina ja saivat varmaankin ideansa siekailemattomalle itsekehulleen näistä elämänkokemuksistaan.
Ongelmana vaan on, että joskus kuraattorit saattavat innostua teemastaan liikaakin. Lokakuun alussa New York Timesissa julkaistussa Souren Melikianin asiantuntija-artikkelissa Gauguinista ja Lontoon näyttelystä kirjoittaja toteaa happamasti loppulauseessaan ajatuksen, joka sopii moneenkin muuhunkin tilanteeseen: opinnäytetyön havainnollistaminen on kyllä kiinnostavaa kirjassa, mutta vähemmän kiehtovaa sellainen on taidenäyttelyssä.
Ja tänään julkaistiin uutinen, jonka mukaan Otso Kantokorpi on nimetty Mäntän kuvataideviikkojen ensi kesän kuraattoriksi. (Onnea Otso!) Hän on valinnut kesänäyttelyn teemaksi Raamatun neljännen käskyn: "Kunnioita isääsi ja äitiäsi".
Näin siis kriitikko, joka kokosi muutama vuosi sitten Helsingin kaupungin taidemuseoon näyttelyn Pessi Raution kanssa. Aihe kuulosti kamalalta, mutta toteutus ja itse katsaus oli mitä komein: ”Hevonen”:
Ensi kesänä siis käydään läpi suhdetta isään ja/tai äitiin Mäntässä. Hienoa, minä ainakin olen siihen valmis, mutta ehkä odotan kuitenkin, että näen näyttelyn ensin.

perjantai 8. lokakuuta 2010

Kuka voittaa Ars Fennican?

torstai 7. lokakuuta 2010

Kerro, kerro kuvastin...

Charles Sandisonin peililattialla varustettu huoneinstallaatio on yksi viidestä Ars Fennica ehdokkaasta Kiasmassa.

maanantai 4. lokakuuta 2010

Ihan hyvät viivat Italiasta


Ateneumissa esillä olevaan Rolando ja Siv Pieraccinin lahjoittamaan taidekokoelmaan on syytä suhtautua kunnioittavasti, sillä se suuntaa näkökulmaamme pois usein hieman liian vahvasti painottuneesta anglosaksisesta taidemaailmasta.
Noin kolmen sadan teoksen katsauksen huippuja ovat Marino Marinin vahva ekspressionismi ja Giorgio de Chiricon metafyysistä tilaa huokuvat teokset. Giorgio Morandiltakin on muutamia teoksia.
Taidemuseolle lahjoitettu grafiikan, piirustusten ja akvarellien kokoelma sisältää paljon keskinkertaista ja puolivillaista tuotantoa, jolla ei maata järisyttävää vaikutusta ole. Mutta mukana on Italian taidetaivaan suurien tähtien taidetta sen verran, että kokoelmasta laadittu katsaus on näkemisen arvoinen.
Italian taide oli suuren kiinnostuksen kohteena toisen maailmansodan jälkeen. Painopiste muuttui kuitenkin 1960-luvun aikana, esimerkkinä käy hyvin Ars-näyttelyt 1961 ja 1969. Suomen lisäksi Ranskan, Espanjan ja Italian nykytaidetta esitelleessä Ars 61:ssa oli Italian osasto, jonka taiteilijoiden teoksia huomasin lahjoitetussa kokoelmassa ainakin Giuseppe Capogrossilta, Alberto Burrilta, Emilio Vedovalta ja jostakin syystä Arsin Ranskan osastoon sijoitetulta Alberto Magnellilta.
Ars 69:ssa jylläsivät amerikkalaiset, englantilaiset ja japanilaiset ja Italiasta taisi olla vain yksi taiteilija. Italia on nykytaiteen historiassa muutenkin jäänyt anglosaksisen taidehistorian valtaväylän varjoon, vaikka esimerkiksi installaatio, tai sitä vastaava luotiin Italiassa jo 1940-luvun lopulla.
Transavantgarden vaikutus jäi melko paikalliseksi 1980-luvun alussa ja kaiken kaikkiaan amerikkalaisen taidehistoriankirjoituksen ”voittajien historia” on väheksynyt latinalaisen maailman nykytaidetta.
Myös taidegrafiikka on menettänyt paljon vetovoimaa kansainvälisen nykytaiteen näyttelyissä, eikä sillä ole juurikaan merkitystä suurten katsausten, biennaalien ja triennaalien isojen maalausten, installaatioiden, videoiden ja valokuvien joukossa. Taidegrafiikan innovatiivisuutta näkee tosin suurissa kansainvälisissä grafiikan katselmuksissa.
Taidegrafiikka on jäänyt ainakin minulle hieman kummalliseksi alueeksi nykytaiteessa. Onko se ”varsinaisen” taiteen epigoni, jäljittelijä tai mukailija, jonka tekniikoita hallitsevat taitavat käsityöläiset varsinaisten taiteilijoiden antaessa ohjeita vedostajille? 
Taidegrafiikassa on toki innovatiivinen ja taiteellinen puolensa, mutta expo-kelpoista taidetta siitä ei ole tullut jostain kumman syystä. Ja onhan grafiikassa myös hinnaltaan edullisemman taiteen demokraattinen puolensa.

perjantai 1. lokakuuta 2010

Aikamme homunculukset eli Miksi pääsi on niin iso ja miksi silmäsi ovat aivan lautasen kokoiset?


Katja Tukiaisen Good Heavens! Maalausinstallaatio Emma-taidemuseossa Espoossa.

Lemmenmarjan juuret pitää kiskoa maasta perjantaina, ennen auringonnousua. Niitä pestään maidolla ja hunajalla. Näin siitä kehittyy pieni keinotekoinen ihminen, homunculus, joka vartioi ja puolustaa omistajaansa.
Alkemisti Paracelsus väitti valmistaneensa homunculuksen luista, spermasta, ihon palasista ja eläimen karvoista. Nämä haudattiin maahan ja ympäröitiin hevosen lannalla, jonka tarkoituksena oli pitää seos lämpimänä. Neljänkymmenen päivän päästä homunculus oli kehittynyt.
Olento oli ollut vain 30 senttimetriä pitkä, ja työskenteli yleensä Golemin kanssa. Paracelsuksen homunculus kääntyi kuitenkin isäntäänsä vastaan ja karkasi.
Carl Jung uskoi että ensimmäinen viittaus homunculukseen löytyi kreikkalaisen alkemisti Zosimoksen 300-luvulla kirjoittamista teksteistä. Zosimos mainitsee kohdanneensa useita homunculuksia, mutta hän ei kuitenkaan kerro itse luoneensa sellaista.
Ennen homunculukset olivat pieniä, nykyisin ne voivat olla myös isoja. Ennen ne olivat pikkumiehiä, nykyisin ne ovat myös pikkutyttöjä. Pieniä tai isoja, tyttöjä tai poikia, homunculusten lisääntyminen varsinkin taiteessa on ollut viime vuosina runsasta.
Jos Tukholmassa 1650 kuollut René Descartes tietäisi, miten nuo isopäiset ja suurisilmäiset oliot vilistelevät suomalaisessa nykytaiteessa, hän alkaisi rymistellä haudassaan. 
Descartes arveli, että ihmisen sisällä on pieni teatteri, jonka katsomossa istua kököttää tuo pieni ihminen, kuunnellen, katsellen ja tarkkaillen kaikkea ihmisen kokemaa. Hänen filosofiaansa kutsutaan kartesiolaiseksi dualismiksi.  


maanantai 27. syyskuuta 2010

Aika muuttuu, kuvat vaihtuvat


Margret Hoppe, Nimetön, 1969, sgraffito, DDR:n ministerineuvoston virastotalo, Leipzig. Sarjasta Kadonneet kuvat, 2006. 
Ministerineuvoston vierastalon huoneen kattopaneelit repsottavat ja juhlallisia, valkoisia seiniä kattaa häikäilemätön graffitien verkosto. Alkuperäistä taideteosta, uhkeaa reliefiä tuskin erottaa taustalta.

Margret Hoppe etsii valokuvissaan merkkejä olemassaolonsa lopettaneesta valtiosta. Hän on kuin palimpsestin tutkija, joka yrittää selvittää muinaisia, aikojen kuluessa pois pyyhkiytyneitä tai pyyhittyjä käsikirjoituksia ja kerrostumia. Jotkut teoksista on maalattu täysin umpeen, kuten Gerhard Richterin nuoruuden seinämaalaus Elämänilo vuodelta 1956 Dresdenissä.

Alkuperäisestä teoksesta on jäljellä vain sen esityspaikka. Eräässä kuvassa siirretään pois suurta Karl Marx-reliefiä ihmisten katsoessa ikkunoista taustan kerrostalossa. Hoppe tutkii sitä, mitä paikoiltaan esimerkiksi veistospuistoon siirretty teos ei voi kertoa, tilan haltuunottoa sosialistisen propagandan palvelukseen.    

Wende

Rauhanomaista vallankumousta, Berliinin muurin murtumista, Saksan demokraattisen tasavallan loppumista ja sen liittymistä Länsi-Saksaan eli Saksan liittotasavaltaan kutsutaan saksaksi sanalla Wende eli käännös, käännekohta, muutos.

Itä-Euroopan historia jäsentyy suuriin, kaikkia ihmisiä koskettaneisiin muutosten aikoihin huomattavasti dramaattisemmin ja syvällisemmin kuin mitä rauhallisemman muutoksen kokeneet länsieurooppalaiset ehkä tulevat ajatelleeksi. Saksan historia ohjautuu helposti epookkeihin, alkaviin ja loppuviin jaksoihin, aikakausiin.

Mitä tapahtuu kuville ajan muutoksessa? Usein varsinkin nuoret itäeurooppalaiset taiteilijat halusivat unohtaa sosialismin ja sen kaavoihin pakotetun taiteen.
Keravalla esillä oleva Uusi Leipzigin koulukunta (Neue Leipziger Schule) liittyy juuri Wenden jälkeiseen tilanteeseen. Koulukunnan menestystä on verrattu YBA:n vastaavaan (Young British Artists), vaikka jälki on aivan toisennäköistä. Keravan katsauksesta puuttuvat Leipzigin suuret tähdet Neo Rauch, Christoph
Ruckhäberle ja Matthias Weischer, mutta katsaus on vakuuttava ilman heitäkin.
Leipzigiläisten teokset syntyvät oman tradition uudistamisesta, ei sen kieltämisestä, kuten aikaisemmilla DDR:stä länteen paenneilla dissidenttipolvilla. Ja minkä voi havaita, sosialistisen realismin jälkijättöisyydestä ja konservatiivisuudesta näyttelyssä ei ole mitään merkkejä. Monet nojaavat ilmaisunsa jonkinlaiseen nostalgiaan ja tarkovskilaiseen unenomaisuuteen, mutta imelyyttä kuvissa ei tapaa. Usein tarkka todellisuuteen pitäytyvä maalaus ja valokuva elävät kiinteästi yhdessä.

Abstraktin taiteen pyrkimys ykseyteen ei kiinnosta ollenkaan näitä taiteilijoita, nämä kuvat pyrkivät moneuteen. Maalauksissa ja valokuvissa on monta kuvaa. Kirjoitin vasta Jarmo Mäkilän maalauksen yhteydessä sen mikroteemoista, joita näissäkin maalauksissa on runsaasti. Metakuvia eli kuvissa olevia kuvia viljellään runsaasti, ne tuovat mukaan eeppisiä, kerronnallisia sarjoja, kiehtovia sivujuonia.

Postkommunistisena aikana varsinkin nuori polvi Itä-Euroopassa on paljolti omaksunut euroamerikkalaisen kulttuurin ja nykytaiteen esitystapojen ja asenteiden jäljittelyn. Keravan leipzigiläisten näyttely on vahva osoitus jatkuvuudesta, jakamattomuudesta ja kadehdittavan ylpeästä identiteetistä.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...