Nevalainen kertoo löytäneensä
maalauspohjat teoksiinsa kaupungin kaduilta tai roskalaatikoista
hänen asuessaan Helsingissä vuonna 2009. Siitä näyttelyn
regionalistinen otsikko ”Helsinki-maalaukset”. Otsikosta
huolimatta teoksissa ei voi havaita mitään alueellisuutta tai
paikallisuutta. Päin vastoin ne ovat taidetta, jossa paikka ja
paikallisuus on varsin tarkoin pyyhitty pois.
Nevalainen rakentaa maalauksiaan usein
melamiinikappaleista, joka ollut jo pitkään eräs yleinen
rakennusteollisuuden käyttämä materiaali. Melamiini,
tuo kulutusta kestävä, kova pinta-aine on kestänyt isältä
pojalle keittiön pöydistä kaappien oviin ja lattialaminaatteihin.
Näyttely viittaa tietysti modernismiin, aikaan jolloin tärkeitä
olivat ”paikaton paikka” ja ”ajaton aika”. Ajan ja
paikan ilmaisuista tuli tabuja korkean modernismin saatossa. Nykyisin, kun regionalismi kukoistaa kulttuurissamme taas, voi muistella mennyttä aikaa,
jolloin uuden muodon etsintä oli niin vimmaista, että se ohitti ja ylitti kaiken muun.
Myös suhde näköhavaintoon on
muuttunut. Aikaisemmin painotettiin havainnon lakeja optisina
ilmiöinä. Itse asiassa modernismin kaanonit, jos
sellaisista ylipäätään voi puhua, perustuivat noihin hahmo- ja
havaintopsykologian ilmiöihin, jotka innostivat varsinkin abstraktia
maalaustaidetta. Nykyisin havainto käsitetään pikemminkin
kognitiivisena, näkemiseen liittyvänä tietämisenä.
Nevalaisen näyttely kertoo siitä,
miten nostalgiseksi suhteemme modernismiin on tullut.
Muistelukulttuuriamme tosin vaivaa usein varsin yleistävä ja
kaavamainenkin suhtautuminen eri aikojen nykytaiteisiin. Puhumme
usein modernismista yksiköllisenä sanana, ikäänkuin se olisi yksi
ismi muiden taidesuuntausten rinnalla.
Pekka Nevalaisen taiteessa ihailen sitä
suorasukaista pragmaattisuutta, joka muistuttaa toisen ihailemani
taiteilijan, Bruce Naumanin lähestymisen keinoja. Hyppy havaitsemisen maailmaan saarnaa arjen
estetiikkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti