Alkulähteillä

Hannu Väisäsen romaanitrilogian ensimmäinen osa Vanikan palat (2004) alkaa laajalla maisemakatsauksella, panoraamalla Oulun Intiön vesi- ja tähtitornista, jossa päähenkilö Antero katsoo kotikaupunkiaan. Viimeinen osa Kuperat ja koverat (2010) päättyy Helsingin Tähtitorninmäen tornista kaukoputkella katsottuna kuun maisemiin, josta kertojan tajuntaan virtaa monenlaisia mieli- ja muistikuvia.

Sarjan toisessa osassa Toiset kengät (2007) Väisänen kuvaa muun muassa Oulun keskustan ja Tuiran kaupunginosan väliin rakennettua Merikosken voimalaitosaluetta, tuota vettä ohjaavaa ja sen massoja sähköksi muuttavaa, valtavaa betonista ja teräksestä valmistettua teollista maisemaa. Se on sotienjälkeisen kehityksen symboli, sankarillisen modernismin temppeli.

Anteron kehittymisen taustanäyttämöitä ovat lapsuuden Oulun kasarmialue ja nuoruuden omakotitalon lähiön seudut. Maisemaa hallitsee monilapsisen perheen yksinhuoltajaisä, jonka Väisänen kuvaa melko häijynä ja ivallisena, mutta myös koomisena kuin Vilho Lammen karikatyyriset henkilöhahmot.

Tällainen sardonisuus sävyttää romaanisarjan ilmapiiriä ja henkilökuvauksia, mutta se on pikemminkin lämmintä kommentointia huumorin ja kekseliäisyyden merkeissä kuin ilkeää ja kaunaista mieltä. Väisänen rönsyttelee paitsi henkilöhahmojaan, myös romaaniensa kerrontaa tajunnallisilla laajentumilla.

Ero draaman ja trauman välillä on hiuksenhieno: draama vie asioita eteenpäin ja synnyttää, mutta trauma pitää paikallaan, sammuttaa. Hannu Väisänen kertoo tapahtumista, sattumuksista, eriskummallisista yhdistelmistä ja ihmisistä juuri visuaalisina ilmiöinä. Hän kommentoi maailmaa, ihmisiä, esineitä ja tapahtumia kuvien kautta.

Antero haltioituu odottamattomuudesta, hän huomaa vähitellen, miten tärkeää mielikuvituksen kehittymiselle erehtyminen ja eksyminen ovat. Hänen ihmissuhteitaan leimaavat pettymykset, luopumiset ja lähdöt, mutta myös solidaarisuus ja toverillisuus.

Taiteen historiaa

Kuperissa ja koverissa maisema muuttuu Anteron mennessä opiskelemaan, ensin Savonlinnan taidelukioon ja sitten Kuvataideakatemiaan Helsingissä. Kirja ei kerro vain Anterosta, taiteilijan synnystä, vaan se kertoo myös taiteen synnystä. Se ei ole taidehistoriaa – Väisänen lähes karttaa suoria taide- ja aatehistoriallisia yleistyksiä – mutta Kuperat ja koverat on taiteen historiaa.

Nykytaide, sellaisena kuin sen tänään tunnemme, syntyi paljolti niistä 1970-luvun näkökulmista, joita Hannu Väisänen Kuperissa ja koverissa kertoo. Jo hänen opiskeluaikoinaan 1970-luvun alussa kehittyivät Suomessakin installaation ja performanssin (niitä kutsuttiin silloin happeningeiksi) traditiot. Ne tulivat laajan yleisön tietoisuuteen vasta kymmenkunta vuotta myöhemmin 1980-luvun alussa ja ovat nykyisin varsin yleisiä taiteenaloja.

Vanhat taiteen genret hajoitettiin. Kun Antero leikkauttaa pitkän tukkansa kaljuksi, hän ajattelee omaa päätään veistoksellisena taideteoksena. Hän suuntautuu voimakkaasti juuri esineiden, objektien aistimelliseen käsittämiseen ja siirtyy vaivatta asetelmamaalauksesta installaatioon. Ja kun kuvataidetta opiskeleva Antero on saanut kotikasvatuksena tapahtumien ymmärtämisen ja ryhmittämisen dramaturgisina, ei olla kaukana performanssitaiteen alkulähteiltäkään.

Taideopiskelijana ja nuorena taiteilijana Antero korostaa suvereenisuuttaan. Väisänen kertoo ironisesti ja koomisesti nuorukaisesta, joka käy läpi kaikki taideopiskelijoiden tavalliset identiteetin, narsismin ja erottautumisen maneerit. Siihen kuuluu myös tyytymättämyys opiskeluun: Antero mainitsee saanensa kyllä opetusta tekniikoissa, mutta perehdyttäminen kuvaan oli minimaalista.

Antero opiskelee elämän taideakatemiassa, joka sijaitsee kahviloissa ja ravintoloissa, tapaamisissa ja eriskummallisissa ihmisissä. Hänen taidehistorian luentonsa ovat vanhoissa rakennuksissa ja esineissä. Huomioiden tekeminen vaatii kuitenkin tietoja ja taitoa omien havaintojen tekemiseen, joiden tausta lienee Anteron klassisessa taideopetuksessa.

1970-luvun taidekäsitys pohjautui arkihavainnon ylevöittämiseen ja Hannu Väisänen saarnaa kykyä ylittää jokapäiväinen. Pyöräillessään Mannerheimintiellä Antero haltoituu raitiovaunulinjan remonttityömaasta, jossa hän näkee ainekset kokonaiseen ympäristöteokseen.

Eräs kirjan kappale lomittaa hienosti käytäntöä ja teoriaa toisiinsa, kun Antero saa käsiinsä luovuutta, sublimaatiota ja inspiraatiota käsittelevän kirjan. Inspiraatiohan oli eräs 1970-luvun taidekäsityksen halveksittuja käsitteitä.

Kirja kuvaa taide-elämän ilmiöitä kuin modernismin oppikirjassa. Taiteellisen avantgarden esoteeriset piirit tai dadaistiset soiréet tulevat mukaan Anteron elämään. Avantgarde ja taidekoulutus eivät vielä 1970-luvulla olleet teollisuuden kaltaisia liukuhihnoja, joita ne nykyisin ovat. Silloin modernismi julistettiin varsin yleisesti tuhoon tuomituksi, kuten koko kapitalistinen järjestelmäkin siinä ohessa. 

Antero osallistuu neljän hengen avantgardistiseen lauluryhmään "The Driving Four", joka oli ”hätäisesti kyhätty bottega, taiteen sekatavarapuoti”. Taustana on vuonna 1973 perustettu performanssiryhmä Record Singers, johoin kuuluivat Outi Heiskanen, Hannu Väisänen, Mirja Airas ja Pekka Nevalainen. Ryhmä esitti muun muassa taidenäyttelyjen avajaisissa kuvaelmia ja lauluesityksiä.

Taideopiskelija menee Moskovan kautta Budapestiin vaihto-oppilaaksi. Siellä hän kiinnostuu paitsi eräästä sikälaisestä opiskelijasta, myös Unkarin kansallisgalleriassa näkemästään varhaisrenessanssin maalarin Sassettan maalauksesta. 

Kuperat ja koverat kertoo sen renessanssinomaisen taiteen uudistumisen lähtökohdista, joka Suomen taiteessa tapahtui 1970-luvun lopulla. Hannu Väisänen on eräs tuon – usein pelätyn ja halveksitun – 1970-luvun sukupolven ehkä paras edustaja Suomessa. Hänen kuviaan ja kirjojaan yhdistää tarinankerronta, älyllinen analyysi ja mielikuvitus.