Englanninkielinen sana whistle-blower tarkoittaa
ilmiantajaa. Ja ilmiantaja on henkilö, joka kertoo ongelmasta tai rikkomuksesta
viranomaisille tai ylemmälle taholle. Yleisön kannalta whistle-blower on henkilö,
jonka ilmiannon seurauksena jostain asiasta on yleensä tietoa.
Yhdysvaltain Watergate-skandaalissa 1971 Daniel Ellsberg
antoi ilmi 7 000 Vietnamin sotaa koskevaa dokumenttia.
Mitä asiakirjat kertoivat? Ne osoittivat, että Yhdysvaltain
presidenttien toisiaan seuraavat hallitukset olivat valehdelleet
systemaattisesti tärkeästä kansallisesta kysymyksestä, Vietnamin sodasta sekä kansalle
että kongressille. Jo sodan varhaisvaiheessa hallitus oli tiennyt, että sotaa
ei todennäköisesti pystyttäisi voittamaan ja että sodan jatkaminen johtaisi
moninkertaiseen määrään uhreja, kuin mitä julkisesti myönnettiin.
Hallitus oli siis valehdellut. Se yritti estää asiakirjojen
julkaisun The New York Timesissa, mutta siihen ei löytynyt laillisia
perusteita.
Ilmiantaja Ellsberg kertoi motiivikseen, että hän ei
vastuuta tuntevana kansalaisena pystynyt enää toimimaan yhteistyössä tiedon
salaamisessa yleisöltä.
Wikileaksin ilmiantajat ylpeilevät paljastettavien
asiakirjojen määrällä. Näinä päivinä sanomalehtien toimittajat työstävät näitä,
kieltämättä journalistisesti merkittäviä aiheita yleisölle luettavaan muotoon.
Ilmeisesti myös tuhannet eri maiden ulkoministeriöiden virkailijat poimivat paljastuksista muruset
omiin tarkoituksiin.
Kuten jo Irakin sota-asiakirjat kertoivat, taustalla on varsin
pitkälle edennyt salailun kulttuuri. Samalla tavalla kuin
Watergate-skandaalissa, Yhdysvaltain hallitus yrittää vakuuttaa, että
asiakirjojen paljastus on vaarallista joillekin henkilöille. Konkreettista
vaaraa paljastuksista tuskin kuitenkaan on kenellekään, paitsi presidentti
Obaman hallinnolle.
Asiakirjat ovat sinänsä normaalia diplomaattista
raportointia ja arviointia. Tällaisia raportteja kirjoittavat myös Suomen
lähetystöjen sadat virkailijat toisilleen ja esimiehilleen päivittäin. Tosin
Suomen diplomaatteja tuskin kehotetaan urkkimaan YK:n ylintä johtoa, vaikka YK
pitää sen johdon vakoilua laittomana ja vaikka useat muut maat kuitenkin sitä
harjoittavat. Ja tuskin suomalaisten virkailijoiden kirjoituksista erottaa maailmanpoliisin äänen, joka kaikuu monissa näissä muistioissa.
Paljastuneet asiakirjat kertovat myös siitä, miten lähellä
diplomatia on tiedustelua ja vakoilua. Totta kai diplomatiaan kuuluu
luottamuksellisuus, mutta kuten diplomatian ja tiedustelun raja, myös
harhaanjohtamisen ja totuuden raja on hiuksenhieno.
Luultavasti ja toivottavasti Wikileaks vakuuttaa viimeistään
nyt siitä, että elektronisessa muodossa tapahtuvaa arkistointia on mahdotonta
täysin salata. Eräiden arvioiden mukaan oli vain ajan kysymys, milloin noin 2,5
miljoonan käyttäjän piirissä olevat eri tavoin salaisiksi luokitellut tiedot
vuotavat julki. Entä kaikkein salaisimmat asiat? Ei hätää, ne pysyvätkin
salassa.
Maailmanpolitiikan ohella myös journalismista kiinnostuneita
kehottaisin seuraamaan tiedon välitystä tämän asian puitteissa. Vanhaa ironista sanontaa käyttäen
odotettavissa on ”hyvien uutisten viikko”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti