Onko taidemittelöistä tullut uutta taidekritiikkiä?

Elämme taas kulttuuri- ja taidepalkintojen sesonkiaikaa. Tänään julkistettiin Charles Sandisonin Ars Fennica-voitto. Sandison selviytyi myös voittajaksi Kulttuurinavigaattorin Ars Fennica -veikkauksessa.

Kulttuuri- ja taidepalkintoja on nykyisin lähes kaikilla aloilla. Ne alkoivat lisääntyä kuin sienet sateella 1980-luvulla, eikä ainoastaan Suomessa. Vuonna 1984 perustetun Turner-palkinnon ehdokkaiden teokset odottavat nyt omissa näyttelyissään Lontoon Tate Britainissa palkinnon jakoa, joka tapahtuu joulukuun kuudentena.

Martta Heikkilä pohtii Mustekalassa taidemittelöiden ongelmallisuutta. Onhan taidekilpailuissa ja palkinnoissa kyse ikään kuin urheilusta, vaikka jokainen ymmärtää, että parasta tulosta ei voi mitata millimetreillä, sekunnin sadasosilla tai grammoilla.

”Kilpailujen omalaatuinen pyrkimys on siirtyminen omakohtaisesta ja siksi aina suhteellisesta arvottamisesta absoluuttiseen paremmuusjärjestykseen. Sen sijaan, että teoksia arvioitaisiin niiden omista lähtökohdista käsin, niitä ryhdytään vertaamaan keskenään, ja näin luodaan – näennäisen – yhteismitalliset standardit hyvälle taiteelle.”

Heikkilä heittää heti perään toisenkin normatiivisen arvion:

”Normaalisti kritiikin tavoite on etsiä sitä, mikä teoksissa kiinnostaa, herättää halua tulkintaan ja mielipiteiden ilmaisuun. Kilpailut ja jonkun nostaminen voittajaksi viittaavat vääjäämättä siihen, että voittajan saavutukset yltävät muiden ylitse.”

Heikkilä toteaa, että taiteessa on kuitenkin jo romantiikan ajasta lähtien todettu erityiseksi se, että pelkästään teosten piirteiden havaitseminen edellyttää tulkintaa.

”Kun taidetuomarit luovat paremmuusjärjestyksiä, äärisubjektiivinen muuttuu ääriobjektiiviseksi, nimeksi kunniakirjassa ja euromääräksi lahjakortissa.”

Taidepalkinnot ovat tosiaan ottaneet harteilleen paljolti sen taiteen normeja ja arvoja painottavan puheen, joita taidekriitikot aikaisemmin korostivat. Erilaisten taidepalkintojen perusteluista on tullut aikamme merkittävää taidekritiikkiä, jossa suurelle yleisölle kerrotaan, mihin taiteessa pitäisi kiinnittää huomiota. Kritiikin inflaatio ei tosin johdu taidepalkinnoista, vaan kieroon kasvaneesta suomalaisesta kulttuurijournalismista, jossa määristä ja ”tuloksista” on tullut pakkomielle, eikä sisällöistä puhuta ollenkaan.

Heikkilä huomaa paradoksin myös niin sanotuissa elämäntyöpalkinnoissa. Niinpä. Kun Pekka Tarkka saa valtionpalkinnon kirjallisuuskriitikon elämäntyöstä, palkinto ikään kuin ilmoittaa, että Pekka Tarkka on työnsä jo tehnyt ja huomio muuttuukin tuomioksi. Sama pätee myös Anneli Sauliin. 

Heikkilän mukaan palkitsemisen ja kilpailun ongelmana on se, että taiteen tekeminen viihteellistyy ja taide henkilöityy.

Heikkilä näkee palkinnoissa myös myönteistä. ”…monet palkinnot ovat onnistuneet juurruttamaan itsensä osaksi kulttuurikeskustelua, ja tähän vaaditaan muutakin kuin muhkea palkintosaalis: ajatus siitä, että taide on edelleen merkityksellistä ja puhe siitä on tärkeää paremmuusjärjestyksiin katsomatta.”

Ehkä palkinnot ja kilpailut myös yritys saada aikaan laajempia keskustelunaiheita, jotka ehkä murtautuvat ulos yhä pirstoutuvammasta taidemaailmasta ja tämän seurauksena yhä pienemmistä yleisöistä.

Otso Kantokorpi havaitsi, että Ars Fennican palkinnonsaajasta järjestetään kapakoissa vuosittain pieniä vedonlyöntejä tai ainakin veikkauksia ja kertoo kerran voittaneensa jopa kympin sellaisesta. No, mikä ettei.