Aika muuttuu, kuvat vaihtuvat

Margret Hoppe, Nimetön, 1969, sgraffito, DDR:n ministerineuvoston virastotalo, Leipzig. Sarjasta Kadonneet kuvat, 2006. 

Ministerineuvoston vierastalon huoneen kattopaneelit repsottavat ja juhlallisia, valkoisia seiniä kattaa häikäilemätön graffitien verkosto. Alkuperäistä taideteosta, uhkeaa reliefiä tuskin erottaa taustalta.

Margret Hoppe etsii valokuvissaan merkkejä olemassaolonsa lopettaneesta valtiosta. Hän on kuin palimpsestin tutkija, joka yrittää selvittää muinaisia, aikojen kuluessa pois pyyhkiytyneitä tai pyyhittyjä käsikirjoituksia ja kerrostumia. Jotkut teoksista on maalattu täysin umpeen, kuten Gerhard Richterin nuoruuden seinämaalaus Elämänilo vuodelta 1956 Dresdenissä.

Alkuperäisestä teoksesta on jäljellä vain sen esityspaikka. Eräässä kuvassa siirretään pois suurta Karl Marx-reliefiä ihmisten katsoessa ikkunoista taustan kerrostalossa. Hoppe tutkii sitä, mitä paikoiltaan esimerkiksi veistospuistoon siirretty teos ei voi kertoa, tilan haltuunottoa sosialistisen propagandan palvelukseen.    

Wende

Rauhanomaista vallankumousta, Berliinin muurin murtumista, Saksan demokraattisen tasavallan loppumista ja sen liittymistä Länsi-Saksaan eli Saksan liittotasavaltaan kutsutaan saksaksi sanalla Wende eli käännös, käännekohta, muutos.

Itä-Euroopan historia jäsentyy suuriin, kaikkia ihmisiä koskettaneisiin muutosten aikoihin huomattavasti dramaattisemmin ja syvällisemmin kuin mitä rauhallisemman muutoksen kokeneet länsieurooppalaiset ehkä tulevat ajatelleeksi. Saksan historia ohjautuu helposti epookkeihin, alkaviin ja loppuviin jaksoihin, aikakausiin.

Mitä tapahtuu kuville ajan muutoksessa? Usein varsinkin nuoret itäeurooppalaiset taiteilijat halusivat unohtaa sosialismin ja sen kaavoihin pakotetun taiteen.

Keravalla esillä oleva Uusi Leipzigin koulukunta (Neue Leipziger Schule) liittyy juuri Wenden jälkeiseen tilanteeseen. Koulukunnan menestystä on verrattu YBA:n vastaavaan (Young British Artists), vaikka jälki on aivan toisennäköistä. Keravan katsauksesta puuttuvat Leipzigin suuret tähdet Neo Rauch, Christoph
Ruckhäberle ja Matthias Weischer, mutta katsaus on vakuuttava ilman heitäkin.

Leipzigiläisten teokset syntyvät oman tradition uudistamisesta, ei sen kieltämisestä, kuten aikaisemmilla DDR:stä länteen paenneilla dissidenttipolvilla. Ja minkä voi havaita, sosialistisen realismin jälkijättöisyydestä ja konservatiivisuudesta näyttelyssä ei ole mitään merkkejä. Monet nojaavat ilmaisunsa jonkinlaiseen nostalgiaan ja tarkovskilaiseen unenomaisuuteen, mutta imelyyttä kuvissa ei tapaa. Usein tarkka todellisuuteen pitäytyvä maalaus ja valokuva elävät kiinteästi yhdessä.

Abstraktin taiteen pyrkimys ykseyteen ei kiinnosta ollenkaan näitä taiteilijoita, nämä kuvat pyrkivät moneuteen. Maalauksissa ja valokuvissa on monta kuvaa. Kirjoitin vasta Jarmo Mäkilän maalauksen yhteydessä sen mikroteemoista, joita näissäkin maalauksissa on runsaasti. Metakuvia eli kuvissa olevia kuvia viljellään runsaasti, ne tuovat mukaan eeppisiä, kerronnallisia sarjoja, kiehtovia sivujuonia.

Postkommunistisena aikana varsinkin nuori polvi Itä-Euroopassa on paljolti omaksunut euroamerikkalaisen kulttuurin ja nykytaiteen esitystapojen ja asenteiden jäljittelyn. Keravan leipzigiläisten näyttely on vahva osoitus jatkuvuudesta, jakamattomuudesta ja kadehdittavan ylpeästä identiteetistä.