Kun veistos etsii viattomuutta

"En tahdo siihen vankilaan
Syyttömän sydän kahlitaan
Mä pidän sen mun vapauden
Mä oonhan syytön syytön syytön syytön niin"

Näin laulaa Nylon Beat.

Suurten aatteiden ja vielä suuremman pahuuden puristuksissa kuvanveisto etsii joskus viattomuutta. Muistan lapsuudestani hauskan punagraniittisen Kilipukki-veistoksen Oulun Ainolan puistossa, joka pakkasen vaurioittamana kuitenkin särkyi. Uno Aron Kaarnapoika, joksi oululaiset Kaarnavenepojan nimesivät, on eräs näitä viattomuuden vakuutuksia Oulun keskustan puistossa. 

 Uno Aro, Kaarnapoika, 1956.

Taide-lehti onnistui luomaan perusteellisen teemanumeron julkisesta taiteesta. Viattomuus veistoksen aiheena tuli mieleeni lukiessa Otso Kantokorven raporttia Viron julkisen taiteen tilanteesta. Olen itsekin ihmetellyt Viron nykyisen kuvanveiston heikkoa tasoa.

Kantokorpi kirjoittaa bottom linensa:

”Tuloksena on kuitenkin lähinnä harmitonta hömppää, joka muistuttaa tietyllä tapaa hyväntuulista naivismia iloisine pulleine pyöräilevine posteljooneineen."

Virolaisen julkisen veistostaiteen pyrkimyksellä naivismin viattomuuteen on syynsä. Viron video-, maalaustaide, grafiikka, installaatiot, performanssit, kirjankustannus ja melkein mikä tahansa on päässyt ohi postkommunistisesta krapulasta, mutta julkinen veistostaide on, kuten Kantokorpi juttunsa otsikon kirjoittaa ”Mahtipontista politiikkaa ja harmitonta huumoria”.

Kaukana viattomuudesta on Tallinnan Vapauden aukion Vapaussodan muistomerkki, joka maksoi seitsemän miljoonaa euroa ja on osoittautunut sudeksi myös tekniikaltaan: valot eivät toimi ja liitokset alkavat murtua. Kantokorpi toteaa, että siitä tullaan käymään riitaa vielä pitkään, mutta kovin kiinnostavaksi taiteeksi se ei muutu koskaan.

 Rainer Sternfeld ja työryhmä, Vapaussodan muistomerkki, 2009.

Jutussa mainitaan myös Viron Keskerakondia (Kepu) lähellä olevan Tauno Kangron suunnitelma 21 metriä korkeaksi Kalevipoegiksi Tallinnanlahdelle, kauniin Piritalle johtavan rantamaiseman kauhistukseksi.

Jos se toteutuisi, suuremmaksi jäisi vain taustalla oleva Maarjamäen muistomerkki, abstraktia maa- ja ympäristötaidetta edustava kokonaisuus obeliskeineen, joka pystytettiin Neuvostosotilaiden muistoksi. 

Viron kuvanveistosta on syytä olla huolissaan, liittyyhän gigantismi tavallisesti autoritäärisyyteen, eikä sitä hassunkurisuus kätke.

Tauno Kangron Kalevipoeg-suunnitelma Tallinnanlahdelle.  

Taide-lehdessä on Ullamaria Pallasmaan raportti kahdesta Moosa Myllykankaan teoksesta Oulun vastaremontoidussa kaupungintalossa. Yritin itse päästä katsomaan noita teoksia muutama viikko sitten, mutta aulan portinvartija sanoi olevansa yksin talossa, eikä voinut päästää minua edes katsomaan teoksia.

Katselin muistin virkistykseksi ennen tämän kirjoituksen syntyä Oulun taidemuseon sivuilta kaupungin julkisia veistoksia. Onhan kaupungissa ainakin pyritty toteuttamaan niin sanottua prosenttipäätöstä, vaikka Pallasmaa kommentoikin, että prosenttiteoksia voisi nimittää täsmällisemmin promilletaiteeksi.

Mutta tuumin vaan hiljaa itsekseni, että Oulussa on paljon hyviä julkisia teoksia – toki osa niistäkin pyrkii viattomuuteen, mutta varsin varteenotettavalla tavalla. Menkää virolaiset Ouluun opiskelemaan, miten homma tehdään! 

 Moosa Myllykangas, Herrat ja narrit, 2009.