Taidepuheesta, höpinästä ja kritiikistä

Ajatus siitä, että teoria ohjaa liiaksi taidepuhetta, ei ole uusi. Amerikkalainen taidekriitikko ja kirjailija Tom Wolfe arvosteli kirjassaan The Painted Word (Maalattu sana, 1975) taidemaailman muotivillitykseksi tullutta riippuvuutta teoriasta. Hän poimi erään ajatuksen Time-lehdessä julkaistusta Seven Realists-ryhmän näyttelyn kritiikistä: ”… jos vakuuttava teoria puuttuu, puuttuu jotain olennaista”. 

Wolfe ironisoi, että ”ilman seuralaisena olevaa teoriaa ei voi edes nähdä maalausta”.

Taidepuheen teoretisoituminen johtuu käsittääkseni akateemisuudesta. Kun opiskelin taidetta 1970-luvulla, kuvataidetta pidettiin yliopistopiireissä tuolloin usein hieman lapsellisena ja käsityömäisenä alana. Akateeminen kiinnostus kuvataidetta kohtaan kuitenkin lisääntyi 1980-luvulla niin Suomessa kuin muuallakin. Jostakin syystä varsinkin valokuvaus tuli akateemisten, teorian kautta taidetta tarkastelevien pohdintojen kohteeksi ja suunta on usein ylhäältä teoriasta alas taiteeseen. Akateeminen legitiimisyys ja teoria ovat toki myös rikastaneet taidetta. 

Viisitoista vuotta sitten Ars 95:n yhteydessä käytyjen kiivaiden yleisökeskustelujen lomassa pakinoitsija Jukka Kuikka kirjoitti Iltalehdessä otsikolla ”Taie puristaa kättä, ei päätä”:

“Kuvaamataiteen kuvaamiseksi on kehitetty oma kieli, diskurssi, pälätys pour pälätys. Niitä, jotka kirjoittavat taiteesta, pitäisi paljon ampua, ettei kanta kasva liian suureksi”. (Iltalehti 18.2.1995).

Jos Jukka Kuikan potut antaisi takaisin pottuina, voisi todeta että näin on myös tapahtunut. Vuodesta 1995 alkaen taiteesta kirjoittavia ei ole tosin ammuttu, mutta taidepuhetta on karsittu pois varsinkin sanomalehdistä valitettavan paljon.

Kaisa Heinänen käynnisti Hesarissa keskustelun artikkelillaan, jonka otsikko oli ”Taidepuhe on usein höpöhöpöä”. (HeSa 7.9.2010) ja valokuvaaja Ari Kakkinen vastasi samalla mitalla ”Höpöhöpön höpöhöpö” (HeSa 16.9.2010).

Keskustelussa alettiin rasvata köyttä kriitikoita varten, ja vanha kunnon viha nykytaidetta, kuvataiteilijoita, apurahoja ja ties mitä kohtaan alkoi lämmetä.

Vastasin kerran Kalevassa julkaistuun lukijakirjeeseen siitä, että käytän sanoja, joita lukijan on vaikea käsittää. Totesin muistaakseni, että pyrin kritiikeissäni käyttämään mahdollisimman selkeää kieltä, mutta jotkut sanat – kuten Kaisa Heinäsenkin jutussa todetaan – eivät käänny selkokielelle: termit ne on taiteellakin.

Mielestäni esimerkiksi Hesarin jutussa mainittu sana representaatio ei kyllä käänny aina yksinkertaisesti esitykseksi tai kuvaksi ja jossain yhteydessä on parempi käyttää sanaa konteksti kuin yhteys.

Heinänen teki yhden varteenotettavan virheen, jonka onneksi Ari Kakkinen korjasi vastauksessaan: jutussa lainattu sitaatti ei ollut näyttelyn tiedotteesta, vaan Hippolyte-valokuvagallerian näyttelyssä olevasta tekstistä.

Kyseinen teksti oli minullekin käsittämätön, mutta sitä, kuten kaikkia tekstejä arvioidessa pitää huomioida juuri julkaisuyhteys eli konteksti. Saattaahan monikin lause irrotettuna yhteydestään tuntua kummalliselta.

Siis, jos jotain tekstiä lainataan, pitäisi lukijalle kertoa julkaisuyhteydestä. Esimerkiksi yllä oleva Jukka Kuikan teksti Iltalehdessä on osa pakinaa, se ei ole ”asiatekstiä” tai esimerkiksi suoraan näyttelyä koskeva kritiikki, vaan se kritisoi enemmänkin taiteen vastaanottoa yleensä. Sitaatin kirjoittajan pitäisi ilmoittaa lukijalle myös alkuperäinen julkaisu, julkaisuaika ja kirjoittaja.

Toki on totta, kuten Satu Itkonen mainitsee Kaisa Heinäsen jutussa, että kuvataidealalla on totuttu briljeeraamaan sanoilla. Meillä on valitettavasti vain yksi yhteinen äidinkieli, jolla pitäisi pärjätä ja jokaisella on takanaan melko rutkasti kouluopintoja kielenkäytöstä.

Kuvien sanallistaminen ei aina ole helppoa. Olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että kuvia pitää sanallistaa, sillä nekin kuuluvat viestinnän piiriin. Kritiikkiä ei pitäisi ymmärtää auktoriteettipuheena, vaan kriitikon ehdotuksena. Siitä toki jokainen voi olla eri mieltä.