Katja Tukiaisen Good
Heavens! Maalausinstallaatio Emma-taidemuseossa Espoossa.
Lemmenmarjan juuret pitää kiskoa maasta perjantaina, ennen auringonnousua. Niitä pestään maidolla ja hunajalla. Näin siitä kehittyy pieni keinotekoinen ihminen, homunculus, joka vartioi ja puolustaa omistajaansa.
Alkemisti Paracelsus
väitti valmistaneensa homunculuksen luista, spermasta, ihon palasista ja
eläimen karvoista. Nämä haudattiin maahan ja ympäröitiin hevosen lannalla,
jonka tarkoituksena oli pitää seos lämpimänä. Neljänkymmenen päivän päästä
homunculus oli kehittynyt.
Olento oli ollut vain 30 senttimetriä pitkä, ja työskenteli
yleensä Golemin kanssa.
Paracelsuksen homunculus kääntyi kuitenkin isäntäänsä vastaan ja karkasi.
Carl Jung
uskoi että ensimmäinen viittaus homunculukseen löytyi kreikkalaisen alkemisti Zosimoksen
300-luvulla kirjoittamista teksteistä. Zosimos mainitsee kohdanneensa useita
homunculuksia, mutta hän ei kuitenkaan kerro itse luoneensa sellaista.
Ennen homunculukset olivat pieniä, nykyisin ne voivat olla
myös isoja. Ennen ne olivat pikkumiehiä, nykyisin ne ovat myös pikkutyttöjä.
Pieniä tai isoja, tyttöjä tai poikia, homunculusten lisääntyminen varsinkin
taiteessa on ollut viime vuosina runsasta.
Jos Tukholmassa 1650 kuollut René Descartes tietäisi,
miten nuo isopäiset ja suurisilmäiset oliot vilistelevät suomalaisessa
nykytaiteessa, hän alkaisi rymistellä haudassaan.
Descartes arveli, että ihmisen sisällä on pieni teatteri,
jonka katsomossa istua kököttää tuo pieni ihminen, kuunnellen, katsellen ja
tarkkaillen kaikkea ihmisen kokemaa. Hänen filosofiaansa kutsutaan kartesiolaiseksi
dualismiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti