Ihan hyvät viivat Italiasta

Ateneumissa esillä olevaan Rolando ja Siv Pieraccinin lahjoittamaan taidekokoelmaan on syytä suhtautua kunnioittavasti, sillä se suuntaa näkökulmaamme pois usein hieman liian vahvasti painottuneesta anglosaksisesta taidemaailmasta.

Noin kolmen sadan teoksen katsauksen huippuja ovat Marino Marinin vahva ekspressionismi ja Giorgio de Chiricon metafyysistä tilaa huokuvat teokset. Giorgio Morandiltakin on muutamia teoksia.

Taidemuseolle lahjoitettu grafiikan, piirustusten ja akvarellien kokoelma sisältää paljon keskinkertaista ja puolivillaista tuotantoa, jolla ei maata järisyttävää vaikutusta ole. Mutta mukana on Italian taidetaivaan suurien tähtien taidetta sen verran, että kokoelmasta laadittu katsaus on näkemisen arvoinen.

Italian taide oli suuren kiinnostuksen kohteena toisen maailmansodan jälkeen. Painopiste muuttui kuitenkin 1960-luvun aikana, esimerkkinä käy hyvin Ars-näyttelyt 1961 ja 1969. Suomen lisäksi Ranskan, Espanjan ja Italian nykytaidetta esitelleessä Ars 61:ssa oli Italian osasto, jonka taiteilijoiden teoksia huomasin lahjoitetussa kokoelmassa ainakin Giuseppe Capogrossilta, Alberto Burrilta, Emilio Vedovalta ja jostakin syystä Arsin Ranskan osastoon sijoitetulta Alberto Magnellilta.

Ars 69:ssa jylläsivät amerikkalaiset, englantilaiset ja japanilaiset ja Italiasta taisi olla vain yksi taiteilija. Italia on nykytaiteen historiassa muutenkin jäänyt anglosaksisen taidehistorian valtaväylän varjoon, vaikka esimerkiksi installaatio, tai sitä vastaava luotiin Italiassa jo 1940-luvun lopulla.

Transavantgarden vaikutus jäi melko paikalliseksi 1980-luvun alussa ja kaiken kaikkiaan amerikkalaisen taidehistoriankirjoituksen ”voittajien historia” on väheksynyt latinalaisen maailman nykytaidetta.

Myös taidegrafiikka on menettänyt paljon vetovoimaa kansainvälisen nykytaiteen näyttelyissä, eikä sillä ole juurikaan merkitystä suurten katsausten, biennaalien ja triennaalien isojen maalausten, installaatioiden, videoiden ja valokuvien joukossa. Taidegrafiikan innovatiivisuutta näkee tosin suurissa kansainvälisissä grafiikan katselmuksissa.

Taidegrafiikka on jäänyt ainakin minulle hieman kummalliseksi alueeksi nykytaiteessa. Onko se ”varsinaisen” taiteen epigoni, jäljittelijä tai mukailija, jonka tekniikoita hallitsevat taitavat käsityöläiset varsinaisten taiteilijoiden antaessa ohjeita vedostajille? 

Taidegrafiikassa on toki innovatiivinen ja taiteellinen puolensa, mutta expo-kelpoista taidetta siitä ei ole tullut jostain kumman syystä. Ja onhan grafiikassa myös hinnaltaan edullisemman taiteen demokraattinen puolensa.