Seinästä astuva hevonen ja muita monumenttiluonnoksia

Julkisen veistoksen luonnoksen tehtävä on varmistaa, että tekijä tietää, mitä tarjoaa ja tilaaja tietää, mitä ostaa. Tavallisesti kipsiin tehdyt luonnokset tai osaluonnokset vaativat katsojalta asettumista oikean näkökulmaan, kykyä kuvitella malli toteutettuna lopulliseen kokoon ja materiaaliin. Lisäksi pitää huomioida teoksen sijoitusympäristö.

Kriitikko Otso Kantokorpi ja kuvanveistäjä Villu Jaanisoo ovat perustaneet galleria Sculptoriin Julkisen veistostaiteen museon. Esillä on yli neljäkymmentä julkisveistoksen pienoismallia.

Kipsimallit ovat kotoisin eri museoiden ja yksityisten kokoelmista muun muassa Helsingistä, Turusta ja Mikkelistä. Järjestäjät ovat tehneet ison työn kootessaan näitä suomalaisten muistomerkkien muistomerkkejä näyttelyyn. Näyttely on melkoinen juoksutus suomalaisen kuvanveistotaiteen historiaa ja kuvanveiston ystäville välttämätön käyntikohde, vaikka teosten kipsiset pienoismallit eivät tietenkään lopullisten toteutusten veroisia ole.  

Katsaus alkaa suomalaisen kuvanveiston alkutaipaleelta, mukana on yksitoista Carl Eneas Sjöstrandin muistomerkki-, reliefi- ja veistosluonnosta. Walter Runebergilta on mukana kipsimallinakin elävä Lux, Aleksanteri II:n muistomerkin sivupatsas vuodelta 1884 sekä Runenerg-monumentin luonnos vuodelta 1882.

Wäinö Aaltosen veistoksien luonnoksista ovat mukana muun muassa kubistinen Helsingin Rautatientorin Aleksis Kiven patsaan luonnos 1920-luvulta ja synkän puhutteleva sankaripatsaan luonnos Rovaniemelle: Miehen kohtalo tunturin huipulla (1952).

Abstraktia kuvanveistoa edustavat esimerkiksi Eila Hiltusen Credo, ensimmäinen luonnos Sibelius-monumentiksi (1961), Ossi Somman muistomerkkiluonnos Enemmistö 1980-luvulta ja Matti Nurmisen kilpailuluonnos Mika Waltarin muistomerkkikilpailuun (1983).

Näyttelyssä on muutamia riemastuttavia kipsiluonnoksia, esimerkiksi pari Tapio Junnon teosta ja Pekka Kauhasen iloinen pojan pää, kipsivalos vuodelta 2006.

Hauskuutta varsin vakavailmeiseen kokoelmaan tuovat seinään liitetyt valkoiset suuret hevosen pään, jalkojen ja takapuolen ja naishahmon selkäfiguuri. Ja Sculptorin takahuone on aina käymisen arvoinen, siellä  voi tutkia nykyveistäjiemme pienoisveistoksia. 

Esitin itse jo vuosia sitten ajatuksen, että Suomeen pitäisi perustaa veistosten luonnosmuseo Ruotsin malliin. Skissernas Museumin kokoelmat perusti Ragnar Josephson vuonna 1934. Lundissa toimivan museon tarkoituksena on kerätä julkisen taiteen luonnoksia, malleja ja valokuvia. Museo soveltuu erityisen hyvin opetus- ja tutkimuskäyttöön. Kokoelmissa on ruotsalaisia, pohjoismaisia ja kansainvälisiä luonnoksia.

Kuvanveisto julkisena taiteena Suomessa on huomattavasti nuorempi ja vaatimattomampi taiteenala kuin naapurimaissamme. Julkinen kuvanveisto on ollut usein kiistelty asia. Patsaskiistojen toistuva retoriikka ilmaistiin jo esimerkiksi Ville Wallgrenin Havis Amandasta (1906) käydyssä kohussa 1900-luvun alussa. 

Sotien jälkeen tehtiin paljon  sankaripatsaita, joiden huipentumana voisi pitää Marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsasta (1960) ja niiden tarpeen hiipuessa on puolustettu ja haukuttu abstraktin modernismin kuvanveiston ja näköispatsaiden aikaansaannoksia. 

Kuvanveistotaiteessa tapahtuvat muutokset ja niin sanotun suuren yleisön taidekäsitykset olivat taustalla niin sanotuissa suurissa patsaskiistoissa 1980-luvulla, jotka alkoivat jo hyvissä ajoin ennen Veikko Hirvimäen Mika Waltarin muistomerkin  Kuningasajatus paljastamista Helsingin Etu-Töölössä (1985) ja päättyivät Pekka Kauhasen Urho Kekkosen muistomerkkiin Suuri Aika Kajaanissa 1990.   

Aikaisemmin muistomerkkeihin ja sankaripatsaisiin keskittyvä julkinen veistostaide etsii tänään paikkaansa rakennetun ympäristön laadun parantajana.

Julkisen kuvanveiston muutospaineita ovat lisännet muutokset kuvataiteen kehityksessä. Esimerkiksi pitkään jatkunut käsitetaiteen suuntaus muutti kuvataiteen asenteita, materiaaleja, muotoja ja ideoita, mutta jätti kuvanveiston julkisen puolen melko orvoksi.

Toki Suomen julkisveistosten nykytaso voisi parempikin olla. Eräs vika on luultavasti siinä, että tilaajat eivät aina halua paneutua teoksen tilaamiseen tai puuttuvat liikaakin taiteilijan autonomiaan. Myös julkisen kuvanveiston julkinen asiantuntijakritiikki on kauhtunut lähes olemattomaksi.

Kaikista maailman mullituksista ja muodeista huolimatta julkinen veistostaide lienee melko konservatiivinen taiteenala. Materiaalisesti, visuaalisesti ja ajatuksellisesti kestäviä ratkaisuja ei pelkillä visuaalisilla vitseillä saada aikaan. Tai sitten, jos vitsin haluaa patsaalla murjaista, sen on parasta olla hyvä. Sellainen, joka naurattaa vielä yli sadan vuoden kuluttuakin.