Tutkin pari viikkoa sitten jutussa Verkkolehtien ulottuvuuksia, mitä kolmen maailmanluokan sanomalehden verkkoversiot tarjoavat taiteen tiimoilta. Johtopäätökseni oli, että sanomalehtien kulttuuriosastojen pitäisi alkaa meilläkin muuttua evankelisluterilaisista sanasaarnoista kohti uusia monimediallisia ulottuvuuksia.
Uusi kulttuurijournalismi tulee perustumaan spiikkeihin, valokuviin, kirjoituksiin ja videonauhoihin ja niiden yhdistelmiin. Miksi esimerkiksi sanomalehtitoimittajan pitäisi raportoida juttunsa pelkästään kirjoittamalla? Kuvareportaaseja, jotka sanomalehdissä ovat alkaneet olla harvinaisia, voi esittää nettipainoksissa kuvasarjoina. Ja miksi valokuvaajan pitäisi vain kuvata, kun hän voisi myös videokuvata ja varustaa kuvansa spiikeillä?
Sanomalehdet ymmärtävät tavallisesti verkkoviestinnän paperilehtien kevennettyinä ja riisuttuina painoksina myös sisältöjensä puolesta. Tämä on valitettavasti vaikuttanut siihen, että verkkojournalismi ei ole vielä kehittynyt vakavasti otettavaksi tiedonvälitykseksi. Perustuuko kaikkialle leviävä ja jaettava uutismania siihen väärinkäsitykseen, että uutiset ovat journalismin minimalli ja että ne olisivat jonkinlainen journalismin ydin?
Samaa voi sanoa taidemuseoiden verkkoviestinnästä. Se on aivan liian kirjallista ja perustuu toistaiseksi liikaa monomediaan. Museoiden verkkosivujen painopiste on liian vahvasti niiden ajankohtaisnäyttelyiden mainonnassa. Tietokannoille, arkistoille, yleisöinformaatiolle ja todelliselle tiedonvälitykselle olisi valtavasti mahdollisuuksia.
Välittävätkö taidemuseot verkkosivuillaan tietoja taiteen ostamisesta, myymisestä tai konservoinnista? Kertovatko ne kaupunkinsa tai alueensa taiteen taustoista, taiteilijoista, alueen taiteen historiasta tai ajankohtaisista kysymyksistä? Esittelevätkö ne näyttelyitään videonpätkin, pocdast-spiikein tai selostettuina kuvasarjoina? Kertovatko ne esimerkiksi väreistä, maalaustekniikoista tai maalausten kehystämisestä tai siitä, miten olohuoneen sohvan taakse pitäisi tauluja ripustaa? Onko taidemuseon sivuilla mahdollisuus esittää kysymyksiä, joihin asiantuntijat vastaavat? Onko joku taidemuseo vaivautunut edes keräämään ja ylläpitämään taidealan linkkipankkia?
Taidemuseoiden verkkoviestintä on kyllä kehittynyt niistä päivistä kun Mosaic-selain ilmoille laskettiin 1990-luvun alussa. Mutta mahdollisuuksia ei vielä käytetä tarpeeksi, vaikka verkkoviestintä voisi tuoda uusia mahdollisuuksia museoiden näyttelyiden esittelyyn, niiden tiedonvälitykseen ja taidekasvatukseen. Eikö museoissa olisi aika herätä uuteen maailmaan uuden viestinnän keinoin?
Englannin Tate Gallery, jonka museot keskittyvät maan nykytaiteeseen, on kunnostautunut myös verkkoviestinnässä. Tate Online-sivuilla on monenlaista taustatietoa.
Britannian Tate Gallery on esimerkillinen verkkoviestinnässään.
Taten sivujen parhaimmistoa ovat videonauhat, jotka ovat spontaanisti tehtyjä, yleensä melko lyhyitä, mutta opastavia ja kiinnostavia. Lisäksi Tate julkaisee podcast-ääninauhoja useista eri aiheista. Kehottaisin kiinnittämään huomiota Taten sivuilla videoiden saumattomaan lataukseen ja kuvan laatuun, joka on mp4-tasoa ja ääneen joka on mp3:sta.
Taten taidekasvatussivuilla voi osallistua vaikkapa omatoimisesti nykytaiteen kurssille tai kuunnella lyhyitä esityksiä, joissa kerrotaan taiteen tekniikoista. Lapsille ja nuorille on omat sivunsa ja aktiviteettinsa.
Uuteen verkkoviestintään on syytä rohkaista myös siksi, että tekemiseen tarvittavat välineet ovat nykyisin melko edullisia. Ohjelmia, kameroita ja Mp3-laitteita saa kaupasta murto-osan hinnalla verrattuna broadcast-tason laitteisiin.
Taidemuseoiden pitäisi ymmärtää roolinsa suuren yleisön taidekasvattajina. Värikkäitä ja näyttäviä verkkosivuja on helppo tehdä ja niihin saa kyllä sotkettua kaikki pillit ja kellot. Mutta eikö haastavampaa olisi toimia todellisina taiteen tieto- ja viestintäkeskuksina?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti