Se ei kuitenkaan ole enää nostalgista ironiaa, vilpitöntä halua parantaa maailmaa tai pohtia yhteisiä asioita. Taidetta on taas alettu käyttämään myös politiikan välikappaleena. Ollaanko nyt laskeutumassa alas kylmän sodan aikaisiin ”mielten ydinsuojiin”?
Politiikka rämpii Venäjän kansainvälisiin kulttuurisuhteisin. The Guardian kertoo tänään pitkin syksyä pallotellusta venäläisestä, noin sadan teoksen näyttelystä, joka ei ole saanut lainasopimusta Lontoon National Galleryyn. Tammikuussa avattavaksi suunnitellun näyttelyn piti käsitellä 1900-luvun alun modernia taidetta ja venäläistä avantgardea neljästä Venäjän johtavan taidemuseon kokoelmasta.
Näyttelystä vastaavat venäläiset viranomaiset ilmoittivat, että he eivät ole vakuuttuneita siitä, että kaikki teokset palautettaisiin takaisin Venäjälle Lontoosta. Totta on, että joidenkin näyttelyssä olevien teosten omistukset ovat epäselviä. Mutta yhtä totta on myös, että sama näyttely on syksyn ajan ollut esillä Düsseldorfissa. Kyseessä on kansainvälisen kaliiberin megashow, jonka sopimukset on varmasti tehty ammattitaidolla. Jokainen joka tietää vähänkään suurista kansainvälisistä taidenäyttelyistä, voi arvata, että mistään teosten palauttamattomuudesta ei voi olla kyse.
Englannissa arvellaan, että kyseessä on venäläisten kulttuuriviranomaisten halu miellyttää Kremlin hallintoa. Venäjä ei ole halunnut luovuttaa Englantiin Alexander Litvinenkon murhan selvittelyä varten tapauksen Britannian päätekijäksi arveltua Andrei Lugovoita. Viime viikolla Venäjä ilmoitti sulkevansa British Councilin toimistot Pietarissa ja Jekaterinburgissa.
Venäjän lihastenpullistelu näyttää koskevan hyvin monenlaisia aloja, olipa kyse sen energiavaroista tai taidekokoelmista. Venäjä sai viime vuonna kerättyä poliittiset ja taloudelliset pisteensä Ukrainan kaasukiistassa. Ehkä Kreml saa kerättyä myös pisteensä tästä riidasta ja Lontoo saa blockbusterinsa.
* *
Blockbusterit eli megaluokan taidetapahtumat keräävät poliittisia intohimoja myös meillä. Valtiosihteeri, keskustapuoluelainen ja pääministeri Matti Vanhasen avustaja Risto Volanen, kirjoitti ”yksityishenkilönä” Helsingin Sanomiin 18.12. 2007 otsikolla ”Totalitarismin nousu estettävä”. Volanen tiivistää:
”Suurten ikäluokkien nuoruudessa aikakauden suurten kysymysten moraalinen puoli lakaistiin maton alle. Suomessa johto ei ottanut selkeää kantaa Tšekkoslovakian miehitykseen. Meillä laajempi reaktio New Yorkin terrori-iskuun oli hidas ja epäselvä. Viime vuosina monet 1970-luvun taistolaiset ovat parhaansa mukaan romantisoineet aikaa, jolloin he pukivat ylleen DDR:n nuorisoliikkeen univormun.Volanen toimi kuin entinen musiikkikriitikko, joka kirjoitti kritiikin konsertista, joka oli peruttu. Hän ei nähnyt Tuntematonta sotilasta Kansallisteatterissa, eikä edes analysoimaansa Kristian Smedsin ohjaamaa näytelmää Kajaanissa.
Sitä pyykkiä ei ole pesty. Meilläkin näyttää viriävän uudelleen totalitäärinen juonne, jossa luokka, ryhmä tai yli-ihminen voi olla arvokkaampi kuin ihmishenki. Siinä kukin omalla tavallaan väittää omistavansa korkeamman edun tai totuuden, joka oikeuttaa ottamaan ihmishengen tai lain omiin käsiin.”
Kyseessä on ilmeisen poliittinen kirjoitus. ”Totalitarismin” vastustuksesta saa hyvän aiheen oikeistokeskustalainen hallitus, sillä viholliset ovat käyttökelpoisia. Volanen on huomannut sen vanhan asian, että elämä ei ole mahdollista ilman vastakkainasettelua. Kun sosiaalidemokraattista hegemoniaa ei voi enää käyttää virallisena kaverina valtion hoitamisessa, on siirryttävä askelta konservatiivisempiin äänensävyihin.
Pystyykö Volanen keräämään poliittiset pisteet hallituksen piikkiin samalla tavalla kuin Putin kerää pisteitä Venäjän piikkiin? Mittasuhteet ovat erilaisia, mutta yhteistä on riitely vanhasta aiheesta: taiteesta ja politiikasta.
Nyt se taas alkaa. Ehdittiinhän vapauden aikaa elääkin 1990-luvun alusta, kun kylmä sota loppui.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti