Stiina Saaristo, Ein kleines Monster I, 2009.
Sana pissis tuli aikoinaan suomalaiseen kielenkäyttöön. Oli uutta, kun isin ja äitin kiltit tytöt tulivat ilkeiksi. Pissikset saattoivat kulkea jengissä, polttaa tupakkaa ja toistella innokkaasti sanaa ”vittu”. Tyttörintamalla tapahtui, ydinperheen halkeamisen seurausta kai se oli, jonkinlaista tyttömachoilua.
Stiina Saariston XXXXXL-tytöt kertovat siitä, kun pissis alkaa tulla keski-ikään. Näissä kuvissa tyttöattribuutit ovat kursailemattomasti kohdallaan.
Kuvissa pursuilee lihaksikas barokki, lähtökohta on yksityiskohta. Intiimi ja subliimi yhtyvät näissä kadotetun viattomuuden ikuisissa syntymäpäiväjuhlissa.
Stiina Saaristo on kotimainen Botero, groteski vääntäjä, postmodernismin ilahduttava iltatähti. Hänen kuvissaan on sitä draughtsmanshippiä, mutta pitäisi kai sanoa että se on draughtswomanshippiä. Hän voittaa Amos Andersonin näyttelyllään piirtämisen Suomenmestaruuden.
Ennen kuin lapsuus varsinaisesti löydettiin, lapsi kuvattiin pienenä aikuisena. Muistattehan, nuo aikuisen pienoismallit, aikuisen vaatteisiin puetut, isopäiset ja isosilmäiset lapset.
Paul van Somer, Portrait of a Child with a Rattle, 1611.
Molemmissa tapauksissa lopputulos on mekaaninen. Romanttinen lapsikuva ei salli lapsen olla lapsi, eikä pikkutytön mekkoon itsensä pinnistävä aikuinen anna itsensä olla aikuinen. Pitää olla toinen, kolmas tai sadas, jotain muuta kuin oma itsensä.
Jonkinlainen mekaanisuus on aikamme merkki. Mekaanisia ovat tietokoneet, kännykät ja Stiina Saariston kuvien henkilöt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti