sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Rembrandtin makromaailma ja taiteilijan omakuva nuorena koirana


Rembrandt - Kuparilaatan mestari. Grafiikkaa Valtion Eremitaasin Dmitri Rovinski –kokoelmasta. Sinerfbrychoffin taidemuseo, Helsinki 29.4.2012 asti. 
Olen melko vahvasti likinäköinen. Ilman silmälaseja, joita olen pitänyt lapsesta asti, pystyn näkemään terävästi noin kahdeksan sentin päähän. Likinäöstä on kuitenkin paljon iloa ja hyötyä, jos haluan katsoa lähelle ja tarkasti. Lasken silmälasit vähän alemmas nenälleni, painan päätäni hieman ja katson linssien yli. Työnnän pääni noin kahdeksan sentin päähän teoksen pinnasta, ja uusi maailma avautuu.
Nämä ”luontaiset lähilinssini” ovat kätevät esimerkiksi Rembrandtin grafiikkaa katsoessa. Ensimmäisen kerran löysin Rembrandtin etsausten makromaailman New Yorkin Pierpoint Morgan-kirjaston ja museon  kokoelmissa. Olin niin innostunut niistä, että pelkäsin tökkääväni nenäni teoksen pintaan ja muistaakseni niin kävikin alussa pari kertaa. Mutta ei hätää, aseistetut vartijat eivät hyökänneet kimppuuni. Vedospaperin ja nenän välissä on onneksi aina heijastamaton lasi.
Rembrandtin grafiikka koostuu niin rikkaista yksityiskohdista, että sitä voisi kuvata Gustave Flaubertin sanoin: "Jumala on yksityiskohdissa". Ehkä Rembrandt sanoisi kuitenkin siihen, että Jumala on etsausneulassa.
Kun zoomaan ja panoroin näitä kuvia lähietäisyydeltä, minulle avautuu maailma, joka on aluksi varsin haptinen eli se vaikuttaa perustuvan vahvasti kosketus- ja tuntoaistiin. Näen kuin hidastettuna kuvana, miten etsausneulan kärki kohtaa laatan pinnan ja miten taiteilija työstää viivojaan osittain vaistomaisin, hakevin ja osittain määrätietoisin liikkein. Häkellyttävät viivojen iskut ja ristikkoviivojen kimput tuovat mieleeni Jimi Hendrixin kitarasoolot.
Rembrandtin grafiikan ja maalauksen suunnat olivat päinvastaiset. Hän muutti metalligrafiikalle ominaisen tarkan, kovan ja teräväreunaisen ilmaisun siirtymien, valojen ja varjojen joustavaksi, melkein nestemäiseksi maailmaksi. Ja hänen maalauksissaan, joista yhden, Lukevan munkin (1661) voi käydä tarkistamassa Sinerbrychoffin taidemuseon yläkerran maalausten joukossa, alun perin pehmeä ja joustava mediumi muuttuu tarkaksi ja säntilliseksi ilmaisuksi.
Helsingissä on esillä Eremitaasin kokoelmiin kuuluva venäläisen taidekeräilijän Dmitri Rovinski –kokoelma. Nuo 55 Rembrandtin teosta aikalaisgrafiikan tukemana ovat harvinaista herkkua näillä seuduilla.
Omakuva, 1630.
Näyttelyssä on kolme Rembrandtin varhaista omakuvaa pieniin laattoihin tehtyinä. Niistä yhdestä, omakuvasta vuodelta 1630 voisi kirjoittaa, kuten Robert Hughes eräästä varhaisesta taiteilijan omakuvasta:
”…se on taiteilija nuorena koirana, etsaus hänestä murisemassa peilille, hylkäämässä katsojan (ja sen seurauksena yhteiskunnan) katseen. Näemme saman kapinoivan ärinän muissa omakuvissa.--- Ilmaukset eivät näytä olevan vähemmän intensiivisiä, kun tajuaa että hän testasi dramaattisia ilmaisuja – näytellen kameralle, joka oli hän itse.”
Jotkut kriitikot ovat kyseenalaistaneet joidenkin Rembrandtin maalausten omaperäisyyden niiden teatraalisuuden takia, mutta Robert Hughesin mukaan juuri draama on se, joka määrittelee taidemaalarin tyylin.
Omakuvista tuli Rembrandtin brändi. Ne ovat usein ilmeileviä, peiliin katsovia tutkielmia, joille on ominaista tronie (hollannin sanasta ”kasvot”), tyyli jota Rembrandt ja Jan Lievens kehittivät Leidenissä ennen kuin Lievens muutti Lontooseen ja Rembrandt Amsterdamiin 1631.
On selvää, että troniet olivat harjoituksia maalauksia ja suurempia vedoksia varten. Isompien vedosten makromaailmoissa voi seurata henkilöiden ilmeitä, katseita, eleitä ja asentoja kuin jaksoja ja tapahtumia kokoillan elokuvassa, vaikka vedoksen koko suuremmissakaan töissä on tuskin A4-kokoista paperia suurempi. 
Pyhä Hieronymus typistetyn pajun vieressä, 1648. (tämä ei ole sama vedos kuin näyttelyssä).
Rembrandt upottaa kuviinsa mikroteemoja ja yksityiskohtia. Pyhä Hieronymus istuu keskittyneenä kirjoittamiseen typistetyn pajun vieressä, joka takaa pistää esiin päätään leijona. Pöydällä on pääkallo tavalliseen tapaan, hän on laskenut viereensä maahan hattunsa josta riippuu koristetupsu.
Joskus Rembrandtin mikroteemat ovat niin erillisiä ja itsenäisiä koko kuvan kentässä, että ne ovat omia pienoismaailmoja, saaria kuvassa, jotka lähestyvät skitsofreenisen jakautunutta kuvamaailmaa.
Rembrandt oli erittäin taitava näkijä, joka kehitti näkötaitonsa piirtämällä. Simon Schama kertoo kirjassaan Rembrandt's Eyes, miten hän kehitti taitonsa piirtää sekä mielikuvituksesta (hollanniksi uyt den gheest), että ”elämästä” (naer het leven) kävelyretkillään. Hänellä oli mukanaan ajan taiteilijoiden tapaan hopeakynä, sekä tabletti, josta kuva voitiin pyyhkiä ja josta luonnoksen saattoi työstää piirustukseksi ateljeessa.
Näitä nopeasti tehtyjä havaintoja kutsutaan joskus salamapiirustuksiksi tai salamaetsauksiksi. Tämä työmenetelmä mahdollisti Rembrandtin tuotannon ilmiömäisimmän ominaisuuden, joka on spontaanisuus.
 

1 kommentti:

teresa ja jasmiina galenius kirjoitti...

Rembrandt puhuttelee yhä tänä päivänä, johtuen juuri hänen intensiivisestä läsnäolostaan sekä grafiikassa että maalauksessa.
Mutta tuosta harvinaisuudesta, että saa nähdä Rembrandtin grafiikkaa täällä, niin ei siitä muistaakseni ole niin kauhean kauan, kun hänen grafiikan töitään oli esillä Hämeenlinnan taidemuseossa ja olen nähnyt niitä joskus aiemminkin Sinebrychoffin taidemuseossa.Dementikkona en tosin muista mistä kokoelmista ne olivat peräisin. Ja kelpaahan niitä katsella montakin kertaa, niissä on kestoa:)

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...