Lontoon polkuja 4: Huonoa makua ja hyväksikäyttöä

George Condo, The Stockbroker, 2002.

George Condo, MentalStates, Hayward Gallery, Lontoo 18.1. 2012 asti.

Paul McCarthy, TheKing, the Island, the Train, the House, the Ship, Hauser & Wirth,  Savile Row ja St Jamesin aukio, Lontoo 14.1. 2012 asti.

Edellisen postmodernismia koskevan kirjoitukseni jälkeen sopii pohtia George Condon maalauksia. Condo debytoi 1980-luvun alussa ja hän kuuluu tuon ajan ilmiöön, jossa pohdittiin paljon niin sanottua huonon maalauksen ideaa, bad paintingia, kehnomaalausta tai pahaa maalausta.

Condon aiheina ovat usein muotokuvat. Tunnelma näyttelyssä on kuin vuoristoradassa, välillä teoksia näkee toritaiteena, välillä taas kohtaa virtuoosimaista jälkeä ja loistavia oivalluksia. Ne voi nähdä surkeina räpellyksinä, tai niissä voi tavata merkkejä Goyasta Picassoon, sarjakuvahahmosta animaatioon.

Condon menetelmä on hyvä esimerkki postmodernismin appropriaatiosta eli omaksi ottamisen taiteesta. Läsnä ovat renessanssimuotokuvasta alkaen, manierismi, romantiikka ja abstrakti maalaus.

Näissä maalauksissa on epäilemättä kyse groteskista, jonka neuvostoliittolainen Mihail Bahtin totesi koostuvan karnevaalista, jonka hän määritteli yhteiskunnalliseksi instituutioksi ja kirjallisesta lajista, groteskista realismista. Condon kohdalla Bahtinin ajatusta voisi soveltaa niin, että hänen maalauksissaan muotokuvamaalauksen genre kohtaa yhteiskunnalliset roolit.

Condon groteskit kuvat ovat kuitenkin, kummallista kyllä, varsin vähän velkaa karikatyyrille, jonka on myös väitetty saaneen alkunsa groteskin käsitteestä. Maalauksissa ei juuri tapaa karikatyyrille ominaista kärjistystä ja kritiikkiä, vaan tunnelma on usein pikemminkin eräänlaista slapstick-komediaa tai viattomuuteen pyrkivää huumoria.

Gerorge Condo, sarjasta Nine Portraits of the Queen.

Yleisölle haastattelussaan Condo on tietysti tehnyt selväksi, että näyttelyssä oleva maalaussarja Kuningattaren unelmia ja painajaisia ei ole pahantahtoinen, vaan koominen esitys.

Provokaation sankari

Paul McCarthy, Train, Mechanical, 2003—2009.

Pahantahtoinen sen sijaan, mutta myös koominen on huonon taiteen ja provokaation sankarin ja veteraanin Paul McCarthyn teos, jossa kaksi Geoge W. Bushia nai sikaa liikkuvassa veistoksessa, joka on silikonikumia, mekaanisia servoja ja hydrauliikkaa.

Hänen suuri styrox-lauttojen päälle rakennettu jätemateriaaleista ja henkilöhahmoista koostuva installaationsa täyttää suuren galleriahuoneen ja koko näyttely Lontoon Saville Rown hienostokadun gallerian kaksi osastoa. St Jamesin aukiolla on lisäksi metalliin valettu musta laiva, joka on lastattu tuntemattomilla hahmoilla.

The Guardianin kriitikko Adrian Searle on sitä mieltä, että McCarthyn näyttely tuntuu venytetyltä ja pumpatulta rutiinilta. Searle kysyy, että mihin menee, jos on jo mennyt liian pitkälle?

Minun mielestäni näyttely oli kuitenkin nautittavaksi kelpaava. Totta kai on turvallista esittää entisen hallitsijan kuva halventavassa mielessä, tilanne olisi ollut toinen viisi vuotta sitten.

Mutta McCarthy osaa inhottamisen ja huonon maun esittämisen taidon. Ja jokaisen  on hyvä rassata makuaistejaan silloin tällöin. Tällaisissa näyttelyissä voi testata vanhaa ajatusta siitä, että huonon maun tunnistamiseksi pitää omata erittäin hyvä maku.

Paul McCarthy, Ship Adrift, Ship of Fools, 2010—2011.