Katselen Hammersmithin juna- ja bussiaseman (Minale Tattersfield, 1989) julkisivua,
joka näyttää hieman kauhtuneelta, sen värillinen kuviointi ja levyt ovat
kaupunki-ilman harmaannuttamia. Ylhäällä katonrajassa oleva kello on kaksi
tuntia ajasta jäljessä, eikä alempana sijaitseva Coca-Cola merkkikään ole
uutuudella pilattu.
Postmodernismin jälkijunassa valmistunut rakennus toimii
hyvin käyttäjälleen, mutta sen katolla olevat korkeat avoparvekkeet tuntuvat
tarpeettomilta, ne ammottavat tyhjinä ja arvoituksellisina.
Victoria & Albert museon näyttely Postmodernismi, tyyli ja kumous rajaa liikkeen vuosille 1970-1990. Postmodernismin ajoitusta pohtiessa
muistelen Robert Hughesin ajatusta
siitä, että kulttuuriaikakaudet eivät lopu rapsahtaen kuin lasinen tikku.
Postmodernismiin voisi soveltaa samaa kuin Hughes renessanssiin. Se loppui
kyllä jonain päivänä, mutta sen vaikutukset ovat näkyvissä vielä tänäänkin.
Postmodernismi, jonka V&A museon näyttelyssä todetaan
olevan ehkä kaikista taiteen ja muotoilun suuntauksista ristiriitaisin, ei
ollut suuri, eikä mahtava taiteen suuntaus. Varsinkin verrattuna modernismiin,
jonka vaikutukset ovat niin merkittäviä ja suuria ja joka on vielä meitä niin
lähellä, että sen ohimenevyydestäkään on vaikea sanoa mitään.
Mutta postmodernismi, jonka käytännön periaatteet luotiin
Italiassa 1960-luvun lopulla, jätti kyllä jälkensä aikaamme. Postmodernismin
tärkein merkitys oli siinä, että se toi mukanaan arvorelativismin, eli
moninaisuuden ajatuksen, joka yleistyi Suomessakin ehkä arkkitehtuuria lukuun
ottamatta kaikille taiteenaloille.
 |
| Martine Bedin, Super Lamp. |
Postmodernismin jälkeisenä aikana – jos näin monimutkainen
sanonta sallitaan – moninaisuus ja sallivuus ovat jatkuneet. Se näkyy tänään
taideteosten aiheiden ja menetelmien kirjavuutena.
On myös päästy eroon eri taidesuuntausten ja liikkeiden,
”ismien” kilpailusta, jota vielä postmodernismin aikana kutsuttiin
”tyylisodiksi”. Tyyli on nykyisin enemmänkin tarkastelutapa ja tulkinnan väline
kuin eritelty, trendikäs ja lanseerattu pyrkimys.
V&A museon näyttelyssä tulee esille arkkitehtuurin,
sisustus-, muoti- ja graafisen suunnittelun, elokuvan ja taidekäsityön lisäksi 1980-luvulla
yleistynyt ilmiö, postmodernin subjektin synty. Uusi esilläolon strategia
muistutti muotoilussa omaksuttua. Esiintyjät, koreografit, drag queenit, pop-tähdet,
juhlijat, poseeraajat ja yökerhoissa kävijät dekonstruoivat ja kokosivat
itsensä uudelleen.
Näyttelyssä esiintyy Klaus Nomi
videossa Lightning Strikes
(1982), jossa pastissin kieli yhdistyy musiikkiin ja liikkeeseen. Postmodernin
esilläolon ja tyylin subjektiksi voi nostaa myös performanssitaiteilija Laurie Andersonin, joka koostaa ääntään
albumissaan Big Science (1982) äänikoodauksen avulla. Keinotekoisuus
mahdollistaa Andersonin siirtymään joustavasti eri puhetapojen välillä.
Käytetty kieli siirtyy jatkuvasti arkisesta mediapuheesta lapsen
huomionkipeisiin vaatimuksiin ja fragmenteista koostuu vahva, yhtenäinen
taiteellinen visio.
Olen elänyt voimakkaasti postmodernismin ajan. Muistan, kun
Oulussa käytiin kiihkeitä keskusteluja 1980-luvun alussa postmodernismista seurassa,
jonka nimi oli Kulttuurifilosofinen yhdistys. Silloin vaikutti myös Oulun arkkitehtuurin koulukunta, joka yritti tuoda moninaisuutta myös suomalaiseen
arkkitehtuuriin, mutta ei siinä juuri onnistunut.
Siksi
on hieman haikeaa katsella noita esineitä ja kuvia historiallisena ilmiönä.
Katselen New Orderin videota ja kuuntelen kappaletta Bizarre Love Triangle (1986),
joka kysyy melankolisesti: Miksi emme voi olla enää omina itsenämme, kuten
olimme eilen? (Why can’t we be ourselves like we were yesterday?).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti