Riga Runaway ja sankaripatsaita Latvian malliin

 

 Flo Kaseauru, Riga Runaway, 2011, video.

Valkoinen hevonen juoksee kilpaa mustan BMWn kanssa Riikan öisillä, pimeillä, autioilla kaduilla. Ajo siirtyy Riikan vanhan keskustan jälkeen esikaupunkialueelle. Musta Bemari vilkuttaa, kurvaa, pysähtyy kerrostalon pihalle ja jatkaa taas ajoaan kohti sarastusta, johon hevonen katoaa.

Virolaisen Flo Kasearun video tehtiin viime kesäkuussa Riikassa projisoimalla auton ikkunasta videotykillä kuvaa juoksevasta valkoisesta hevosesta. Aggressiivinen ajo on kuvattu osin itse autosta, osin toisesta, myös kilpailevasta autosta. Meno on kova, moottori ärjyy, renkaat ulvovat ja aamun valon myötä linnut aloittavat laulunsa.   

Videoteos Riga Runaway syntyi Riikassa nähtävään kansainväliseen näyttelyyn, jossa viisi taiteilijaa esittävät teoksiaan ja kommenttejaan. Otsikko ”After Socialist Statues” viittaa kaksikymmentä vuotta sitten päättyneeseen aikakauteen, ”sosialistiseen kuvanveistoon”. Katsaus on esillä Riikan keskustorin "hangaarihallien" lähellä sijaitsevassa nykytaiteen keskus KIM?:ssä. 

Näyttelyn kuraattori Rael Artel muistuttaa esitteessä, miten ”sosialistisen kuvanveiston” otsikko yhdistettäisiin Tallinnassa Pronssisoturin purkamiseen liittyviin tapahtumiin vuonna 2007, mutta muissa entisissä sosialistimaissa tulkinta olisi väljempi.

Valkoisen hevosen mielikuva, kertoo Maija Rudovska näyttelyn esitteessä, saattaisi Freudin tulkinnan mukaan olla projektio unen muodossa täyttymättömistä unelmistamme. Valkoinen hevonen on myös täynnä symboliikkaa erilaisista kansantaruista järkeilyyn, joka voi merkitä esimerkiksi voittoa, hedelmällisyyttä tai jopa kuolemaa.

Rudovska näkee Kasearun videon halun objektina, joka enteilee eskapismia. Riga Runaway tykittää halua paeta, välttää kaupunkia, päästä eroon sen ohjaksista. Rudovska päätyy myös analysoimaan teosta suhteessa sikäläisen taide-elämän tilaan, jota luonnehtii jatkuva taistelu paikallisuuden leimaa vastaan, halu tulla huomioiduksi tai löydetyksi.

Latvian statuomania

Riikan keskustassa kävellessä törmää statuomaniaan, kuten missä tahansa kaupungissa. Patsaat, muistomerkit ja merkittävien henkilöiden tai tapahtumien mukaan nimetyt kadut muistuttavat jatkuvasti menneisyydestä. Kuvanveiston avullahan on kaikissa maissa rakennettu kansallista identiteettiä siinä missä on laulettu kansallislauluja, heilutettu lippuja ja hurrattu urheilukilpailuissa.

On kiinnostavaa miettiä, milloin, mihin ja miksi sankaripatsaita on eri aikoina niin kovasti tarvittu. Latvialaisen patsasinnostuksen merkityksiä pohtiessa huomaan, miten monikerroksinen sipuli statuomania oikeastaan on, ja miten syvästi se ulottuu omaan aikaamme.     

Törmäsin Riikan keskustan esplanadialueen puistossa kenttämarsalkka Barclay de Tollyyn, jonka teki berliiniläinen kuvanveistäjä Wilhelm Wandschneider. Patsas paljastettiin 1913, mutta se tuhoutui ensimmäisessä maailmansodassa. Vuonna 2002 paljastettiin venäläisten Alexey Murzinin ja Ivan Korneyevin tekemä replika, joka valettiin Pietarissa.

Tollyn tarina on kiinnostava, taistelihan hän muun muassa Venäjän armeijan johdossa Suomen sodassa ja oli maamme ensimmäinen kenraalikuvernööri.

Mutta miksi vuonna 2002 Riikan keskustassa paljastettiin entisessä Liivinmaassa skotlantilaiseen sukuun syntyneen, nykyisessä Etelä-Virossa kasvaneen, Venäjän armeijaa Napoleonia vastaan johtaneen sotamarsalkan pronssiveistoksen replika? Vastaus löytynee suurin piirtein siitä, että kansallisen identiteetin kohottamiseksi sankareita ja heidän patsaitaan on tehtävä vaikka kirveellä veistäen.

Kävelyni Riikan keskikaupungin komealla bulevardi- ja puistoalueella päättyi Arsenalsin rakennukseen, joka on yksi Latvian valtion taidemuseon viidestä yksiköstä. Sinne pystytettiin latvialaisen tekstiilitaiteen näyttelyä, mutta rakennuksen edustan puistossa kiinnitin huomiota kultaiseen patsaaseen, joka on nostettu korkealle, mustalle graniittijalustalle.

Teos kertoo paikallisesta sankarista, hyväntekijästä ja naisesta. Aiheena naissankari on melko harvinainen sankaripatsaiden joukossa, mutta heitäkin suurmiesten joukkoon mahtuu.

Ihmettelin vaan teoksen kömpelyyttä ja naivistisia mittasuhteita. Kullalla päällystetty teos on eräs heikkotasoisimpia näkemiäni, eikä pitemmän päälle tee kunniaa edes merkityksensä kantajalle.

Ja Arsenal-rakennuksen edustalla latvialainen statuomania pääsi kukkimaan. Siinä parikymmentä kiviveistosta käsittävä sankarigalleria koostuu niin kansallisista kuin kansainvälisistä yhteyksistä. Mukana ovat muun muassa Lea Davidova-Medenen muotokuva kulttuuriaktivisti Imants Ziedonisista ja patsas herrasta nimeltä J.S. Bach. 

Kulttuurikaanoneiden maa

Kirjallisuus- ja taide-elämän varsin samantyylisiä, pelkistettyjä kivihahmoja katsellessa tuli mieleeni, että Latvia on Tanskan ja Hollannin lisäksi kolmas maa, jossa otettiin muutama vuosi sitten käyttöön kulttuurikaanonit. Nuo valtion virallistamat ja vahvistetut taiteilijat ja teokset siunattiin paradoksaalisesti aikana, jolloin Latvian kulttuuriministerinä oli Helena Demakova, joka on tunnettu taidekriitikko ja näyttelykuraattori. (Latvian kulttuurikaanonit esitellään tässä)

Myös Suomeen ja Ruotsiin ehdotettiin kulttuurikaanoneita taannoin. Kulttuurikaanonit olivat osa 2000-luvun alun uuden oikeistolaisen ja nationalistisen kulttuuripolitiikan nousua. Kulttuurin ja kansallisen identiteetin rakentamisesta kulttuurikaanoneiden avulla meillä onneksi luovuttiin ja valittiin liberalismin tie. Viittaahan moinen virallistaminen autoritäärisyyteen, eri taiteiden hyväksikäyttöön muun muassa Natsi-Saksan ja Neuvostoliiton malliin. 

Latvian patsasintoa miettiessäni mieleeni muistui jälleen kerran Bertolt Brechtin Galileo Galilein dialogi viimekesäisestä artikkelistani Kulttuurinavigaattorissa, jossa pohdin statuomaniaa. Näytelmän päähenkilö valittaa, että onneton on se maa, jolla ei ole sankareita. Galilei vastaa siihen: ”Ei. Onneton se maa, joka tarvitsee sankareita.”

Kävelyretkeni päätteeksi palasin Riikan hangaarihallien lähelle, Moskova-kadulle katsomaan uudelleen Flo Kasearun videon Riga Runaway. Se on taidetta, josta tykkään.