Onko taidemaailma pieni vai iso paikka?

Puheenvuoro Oulun taiteilijaseura 50 vuotta -seminaarissa 26.1.2013 Oulussa.

Muutama vuosi sitten taiteilija Minna L. Henrikssonilta nähtiin töitä, joissa hän esitteli taidemaailmojen verkostoja, siinä toimivia organisaatioita, henkilöitä ja suhteita. Teossarjan varhaisversio oli esillä Oulun taidemuseossa syksyllä 2009 ja Helsingin Taidehallissa seuraavana keväänä. Kuva yhdestä teoksesta oli myös Taide-lehdessä. Henriksson havainnollisti ja vertasi kaaviokuvissaan Helsingin, Zagrebin ja Ljubljanan taidemaailmoja. Nämä työt herättivät uteliaisuutta, mutta ne eivät juuri kertoneet mittasuhteista, siitä minkä kokoisia eri kaupunkien taidemaailmat ovat.

Sanaa taidemaailma käytetään yleisesti, mutta harva pysähtyy miettimään mitä se on. Missä suhteessa taidemaailma on muuhun maailmaan, kenellä on siihen sisäänpääsy, keillä on sen kansalaisuus, miten se toimii, ketkä sitä hallitsevat ja miten siinä käytetään valtaa? Yritän puheenvuorossani keskittyä pohtimaan taidemaailman kokoa.

Pelkistys pieneen

Suomen kuvataidemaailmasta sanotaan usein, että se on pieni. Esimerkiksi kuvataiteilija Osmo Rauhala on määritellyt, että neljä henkilöä, jotka ovat taidemuseoiden johtajia, kuraattoreita ja taidekriitikoita, muodostaa ”neljän koplan” joka hallitsee Suomen kuvataidemaailmaa.

Arvelisin, että halu nähdä taidemaailma pienenä – varsinkin erityisesti kuvataiteen maailma – kuvastaa enemmänkin näkijän omaa halua nähdä se pienenä, kuin perustaa arvio taidemaailman koosta monipuoliseen kokemukseen tai tietoon. Tällaista tapaa redusoida eli pelkistää vallankäyttö voi nimittäin soveltaa mihin tahansa ”maailmaan”. Voi pelkistää suomalaisen politiikan tai talouden keskeisimmät vallankäyttäjät muutaman henkilöön. Tai voi nimetä viisi henkilöä, jotka ovat Suomen arkkitehtuurin vaikutusvaltaisimpia. Mistä tahansa ammattikunnasta tai ryhmästä voi tehdä tällaisen pelkistyksen.

Jos tarkastellaan asioita tarpeeksi etäältä, ne näyttävät pienenevän. New Yorkin taidemaailma voidaan pelkistää viiteen henkilöön, samoin Ranskan tai Englannin taidemaailma. Epäilen, että tätä reduktiivista tarkastelutapaa käytetään ainakin Suomessa myös kuvataidetta väheksyvässä, jopa pilkkaavassa mielessä. Taidemaailma on joidenkin mielestä käsitteenä diminutiivi, synonyymi väheksymiselle.

Vaikutusvaltaisimpien henkilöiden luetteleminen ei tarkoita sitä, että joku ”maailma” olisi kooltaan pieni. Suomen taidemaailman kokoa voi sen sijaan havainnollistaa tekijöiden määrällä. Varsinaisten tekijöiden, “alkutuottajien” eli kuvataiteilijoiden määrä Suomessa on noin kolme tuhatta ammattilaista tai ammatillisesti toimivaa taiteilijaa. He ovat siis ammatillisesti toimivia taiteilijoita, harrastajien määrää ei kukaan liene laskenut, mutta heitäkin taitaa olla melkoisesti. Kuvataiteilijat ovat kuitenkin vain yksi visuaalisten alojen ammattiryhmä. Usein unohdetaan, että myös arkkitehdit, eri taideteollisuuden ja käsityöammattien sekä kuvataidetta soveltavien alojen ammattilaisten määrä on Suomessakin, kuten kaikkialla vielä paljon suurempi.  

Muistelen, että Oulun taiteilijaseurassa oli viitisenkymmentä jäsentä kriitikon urani alussa 1980-luvulla, nyt määrä lienee nelinkertaistunut. En tosin osaa laskea, missä suhteessa Oulun taiteilijaseuran jäsenmäärän kasvu on suhteessa kaupunkilaisten määrän kasvuun nykyisessä yhdistyneessä Suur-Oulussa, mutta melkoinen porukka on kysymyksessä kumminkin.

Lukumäärien pakkomielle

Tekijöiden lisäksi taidemaailman kansalaisia ovat taidemuseoiden ja gallerioiden väki, kuraattorit ja kriitikot. Välillisesti taidemaailmaan on yhteyksissä valtavasti väkeä pellavakankaan ja akvarellipaperin tekijöistä alkaen. Laajassa mielessä myös elokuva ja televisio ovat visuaalisia taiteita. Jokainen alalla toimiva voi helposti huomata, että kuvataiteen, kuten myös muidenkin visuaalisten alojen niin sanotut kerrannaisvaikutukset ovat melkoisia turismista tietotekniikkaan.

Kuvataiteen esittämisen foorumien koot ovat kasvaneet ja niiden määrä on  lisääntynyt. Taidegallerioita on enemmän ja taidemuseoiden näyttelysalitkin ovat suurempia. Kun aikoinaan aloitin kuvataidekriitikon urani, kuvataide tarkoitti tavallisesti melko pienikokoisia tai korkeintaan keskisuuria maalauksia, grafiikkaa ja veistoksia, nykyisin kuvataide on myös paljon muuta ja teosten formaatit ovat kasvaneet. Valokuvat olivat pieniä ja mustavalkoisia, nyt ne ovat isoja ja värillisiä. Oulussakin oli vielä 80-luvulla käsittämätöntä, että valokuvia ja vaikkapa maalauksia esitettäisiin samoilla seinillä, samoissa tiloissa, mutta nykyisin se on taiteen arkea. Kuvataiteeseenkin on tullut teosten ja näyttelyiden lajityyppi, jota voisi kutsua taiteen huomiotaloudeksi, eli useimmiten suuria, näyttelyjä varten tehtyjä teoksia, jotka hämmästyttävät ja ällistyttävät. Mielestäni tässä ei ole mitään ihmettelemistä, taide on nykyisin showta enemmän kuin koskaan.

Aikaisemmin Oulussakin kuvataidenäyttely oli harvinaisuus ja jopa erikoisuus, mutta 1980 luvulta alkaen taidenäyttelyistä on tullut osa jokapäiväistä kulttuurielämää. Nykyisin puhutaankin enemmän kokonaisuuksista: keskustelemme taidenäyttelyistä enemmän kuin yksittäisistä teoksista; vertaamme taidegallerioiden näyttelyohjelmistoja kuin ne olisivat elokuvan genrejä, lajityyppejä.  

Mitä voisi sanoa taiteen yleisöstä? Ainakin sen, että kuvataiteenkin yleisö on varsin kirjavaa. Nykytaiteen museo Kiasma kerää vuosittain vajaa 200 000 kävijää ja Ateneumissa kävi viime vuonna 400 tuhatta kävijää. Kaksi sataa tuhatta kävijää on valtava määrä ihmisiä Suomessa. Esimerkiksi Kansallisteatterin yleisö oli vuonna 2011 hieman yli sata tuhatta henkeä. Lukumääristä on tullut aikamme kulttuurin pakkomielle. Kun kohkataan liikaa esimerkiksi taidemuseoiden kävijäluvuista, unohdetaan helposti, mikä on taidemuseon ja museolaitoksen perustehtävä ja päämäärä. Kassamagneetit, blockbusternäyttelyt ovat korvanneet kansansivistyksen ja kulttuurimarkkinointi tiedottamisen.

Omasta mielestäni Suomen taidemaailma ei ole pieni paikka. Toimiessani taidekriitikkona Helsingissä ja aikaisemmin Oulussa, en ole juuri kokenut, että taidemaailma olisi alkanut hengittää niskaani. Arvelisin, että ahtautta, ennakkoluuloja, näköalattomuutta ja niskaanhengitystä on monella muulla alalla enemmän kuin taiteilijoiden ja taidemaailman piirissä.

Kuvataidemaailman kasvun seuraus on sama kuin kaikilla muillakin kulttuurin aloilla: kulttuurin tarjonta ei ole ongelma, vaan kysyntä. Kulttuurin ja taiteen rikkaus ja hedelmällisyys on kyllä täytetty, mutta pysyykö yleisö mukana sen jälkikasvussa ja pystyvätkö yhä useammat koulutuksen saaneet taiteilijat saamaan toimeentulonsa ammatissaan?

Kritiikin vähentyminen

Kritiikki on ainoa taidemaailman osa, joka ei ole lisääntynyt, vaan kutistunut. Suomen kuvataiteen tervaskanto, 1950-luvulta kuvataiteesta Hufvudstadsbladetiin kirjoittanut taidekriitikko ja toimittaja Erik Kruskopf totesi taannoin, että 1950-luvun modernismista käyty keskustelu, jota hän uransa varhaisvaihessa oli todistamassa, oli aikanaan paljon laaja-alaisempaa kuin nykytaidetta koskeva keskustelu. Kruskopf hämmästeli asiaa, koska hänen mielestään  juuri nykytaiteen muutokset ovat olleet erityisen radikaaleja ja arveli että siksi polemiikkia voisi olla enemmän. Kruskopf totesi, että kompleksisuus ja tarjonta ovat nykyisin jopa niin suuria, että arvostelijan on helpompi jättää kirjoittamatta nykytaiteesta. 

Pari viikkoa sitten The Guardianin kriitikko Jonathan Jones kirjoitti, että kuvataidekriitikoillekin pitäisi kirjallisuuskritiikin esimerkkiä noudattaen alkaa myöntää vuosittain kirveenkäyttöpalkintoja kaikkein brutaaleimmasta kritiikistä. Kriitikot ovat tulleet hänen mielestään aivan liian liehitteleviksi. Kulttuurin noususuhdanne on hänen mukaansa kasvanut niin isoksi ja kestänyt niin pitkään - se alkoi Jonesin mukaan Britanniassa jo 1980-luvulla - että sen myötä on täytynyt tulla paljon roskaa. Olisi vain hauskaa puhkaista muutamia yliarvostettuja kuplia, kirjoitti Mr. Jones ja tarttui sitten kirveeseensä. Hänen blogikirjoituksessaan  kunniansa saivat kuulla Grayson Perry, Tracey Emin ja Antony Gormley. Jonathan Jones arvosteli viime elokuussa Guardianissa Damien Hirstiä toteamalla, että hän oli aikoinaan niin lupaava, mutta on nyt kansallinen häpeä, elävä esimerkki siitä, että lahjakkuus ei ole mitään ja raha on kuningas.

Globaali taidemaailma

          

Entä globaali taidemaailma? Venetsian biennaali on usein maailman arvostetuimmaksi mainittu suuri taidenäyttely, jonka osaa Venetsian Giardini Castellon puistossa voi pitää eräänlaisena taidemaailman pienoismaailmana. Se koostuu eri maiden paviljongeista, joissa järjestetään näyttelyitä ja erilaisia tapahtumia. Päästessäni näkemään ensimmäisen Venetsian biennaalini vuonna 1986 ihmettelin sitä, miksi taidemaailma, vaikka sitä kutsuttiin kansainväliseksi, pitäytyi niin paljon euroamerikkalaiseen maailmaan. Sen ulkopuolella oli vain vähän maita, joista suurimmat olivat Japani ja Australia, jonka paviljonki oli juuri saatu valmiiksi. Kansainvälisen taidemaailman maantieteellistä rajoittuneisuutta alettiinkin kritisoimaan noihin aikoihin ja 1990-luvulla alkoi taidemaailman laajentuminen. Kiinan paviljonki valmistui Venetsian Giardiniin muutama vuosi sitten ja puhutaan, että globalisoituneen taidemaailman painopiste olisi siirtymässä pois New Yorkista Aasiaan tai Afrikkaan. Globaalilla taidemaailmalla ei ole enää tarkkasti määriteltävää keskusta aikaisempien Pariisin tai New Yorkin tapaan. Berliinistä ja Moskovasta on tulossa merkittäviä globaaleja visuaalisten taiteiden keskuksia.

Ensi toukokuun lopussa avattavaan Venetsian biennaaliin osallistuvat ensi kertaa Bahama-saaret, Barhrainin kuningaskunta, Kosovon tasavalta, Kuwait, Malediivit, Norsunluurannikko, Nigeria sekä Paraguai. Tämä luettelo kertoo taidemaailman kansainvälistymisestä, laajentumisesta, globalisoitumisesta ja kasvusta.

Globaalin taidemaailman markkina on määritelty Euroopan komission teettämän selvityksen mukaan seuraavasti: vuonna 2010 maailman taiteen ja antiikkiesineiden markkina, joka sisältää kuva- ja käyttötaiteen, oli suuruudeltaan 43 miljardia euroa. Tuo luku ei ehkä paljon sano ja globaali taidemaailma näyttäytyykin sitä satunnaisesti seuraavalle kulttuurijuhlintana, jossa otsikoita nostattavat enimmäkseen taidehuutokauppojen myyntitapahtumat. Tyhjätaskuna on joskus turhauttavaa seurata globaalin taidemaailman tapahtumia, joka näyttää olevan miljardöörien ja oligarkkien kulttuurijuhlintaa. Yhä suurempia myyntilukuja saavuttavat taidekaupat eivät kerro mitään taiteesta. Ne kertovat vain siitä, että maailmaan on syntynyt aikaisempaa hieman isompi, monetaristisen kapitalismin hedelmistä nauttiva superrikkaiden luokka, jonka ostovoima on valtava. Globalisoituneen taidemaailman piirre on ollut myös suuret taidemessut, joiden merkitys on kasvanut.

Kasvukipuja

Taidemaailma on kasvanut niin suureksi myös Suomessa, että se ei tahdo mahtua maahamme. Osa taiteilijoista suuntautuu ja erikoistuu kansainväliseen toimintaan. Kuvataiteilijoita ja eri visuaalisten alojen ammattilaisia koulutetaan enemmän kuin heistä on kysyntää. Ongelmaan törmätään silloin, kun pitää päättää koulutuspaikkojen vähennyksestä. Suosittua ja tasokasta taidekoulutusta on vaikea saada vähennettyä, kuten koulutusta muutenkin on vaikea vähentää koulutusyhteiskunnassamme.

Vaikka taidekoulutus on lisääntynyt, myös itseoppineisuutta suvaitaan eri tavalla kuin aikaisemmin, jolloin professionaalisuus oli kaikki kaikessa. Ylipäätään taidemaailma on kasvaessaan moniarvoistunut, eivätkä toinen toisiaan seuraavat kuvataiteen ismit enää määrää voimakkaasti nykytaiteen suuntaa.

Suomalainen taidemaailma on itse asiassa kasvanut niin isoksi, että kukaan ei pysty oikeastaan seuraamaan tarkasti sen tapahtumia. Alueellinen kulttuurin autonomia maan eri alueilla on kasvanut. Taidenäyttelyn pitäminen yhdessä Helsingin tunnustetuimmista gallerioista ei ole enää aivan välttämätöntä sellaiselle oululaiselle taiteilijalle, joka haluaa olla kunnianhimoinen. Tosin kehotin jokin aika sitten netissä tutustumaani oululaista taiteilijaa pitämään näyttelyn Helsingissä ja kerroin hänelle keskeisimmistä näyttelypaikoista. Maassa on useita melko vilkkaita taidekaupunkeja, tämä taiteilija piti silloin näyttelyä Turussa. Myös Oulu on ollut jo pitkään varteenotettava taidekeskus.

Onko laatu kasvanut?

Onko taiteen tuotannon kasvu -- taiteen tekijöiden, tuottajien ja esittäjien -- määrän lisääntyminen kasvattanut laatua? Mielestäni on. Suomalaisen ja oululaisen kuvataiteen taso on parantunut. Tämä on käsitykseni, vaikka olen seurannut kuvataidetta vasta vain nelisenkymmentä vuotta.

Lieneekö nykytaiteen maailman henkistä kypsyyttä vai suuruutta se, että monet suuntaukset elävät nyt samanaikaisesti? Ei aikaisemminkaan varsinaisia tabuja taiteessa ollut, mutta nyt voi sanoa, että mikään inhimillinen ei taiteelle ole enää vierasta. 

Syksyllä Ylen Teema-kanavalla esitetyn Elokuvan tarina-sarjan osat alkoivat sen juontajan Mark Cousinin toteamuksella, että elokuvat ovat nykyään miljoonateollisuutta. Samaa voisi sanoa globaalin taidemaailman markkinoista, taidenäyttelyiden kävijäennätyksistä ja taidebiennaaleista. Mutta myös taidemaailmasta voisi sanoa samaa kuin Mark Cousin elokuvista: ”Niitä eivät kuitenkaan aja eteenpäin lipputulot tai viihdeteollisuus, vaan intohimo ja uudistusmieli.”

Toivotankin onnea ja menestystä 50-vuotiaalle Oulun taiteilijaseuralle. Muistakaa Mark Cousinin ajatusta soveltaen, että Oulun, Pohjois-Suomen, Suomen ja maailman kuvataidemaailmojakaan eivät aja eteenpäin taiteen myynnin tai taidemuseokäyntien määrä, taidemaailman suuruus tai pienuus, taiteilijoiden toimeentulo tai edes apurahat, vaan intohimo ja uudistusmieli!