Arktinen Arabia

Samuli Naamanka, Laiturit, 2007, Arabianrannan rantapuisto. Talvella...

...ja kesällä.

Hyppään ulos vihreästä raitiovaunusta, vaikka Helsingin Vanhankaupunginselältä puhaltaa kylmä viima, joka pyyhkii poikki paksujen lumikinosten, lumikasojen ja jäisten polkujen. Tulin Arabian kaupunginosaan katsomaan sitä, miten pohjoisen arktinen ilmasto ja julkinen taide sopeutuvat yhteen. Miten taide pärjää lumen ja jään keskellä?

”Rakennuksia ei suunnitella vain aurinkoisia kesäpäiviä varten”, muistelen Oulun yliopiston arkkitehtuurin professori Jouni Koiso-Kanttilan sanoneen. Haastattelin häntä kerran Oulussa, jossa aurinko on talvella kuukausikaupalla piilossa taivaanrannan takana. Samaa voisi myös toivoa julkisesta kuvataiteesta, sitäkään ei pitäisi suunnitella vain ikuisten poutapäivien ratoksi.

Lumi on muualla maailmassa tavallisesti väliaikainen, korkeintaan muutaman päivän kestävä kausi. Siperian tundran laidalla olevassa Helsingissä lumi ja jää peittävät maan, joet, järvet ja meren useita kuukausia jokainen vuosi, tuoden valoa ja iloa pohjoiseen pimeyteen talvella, muokaten maisemaa ja täydellistäen vuodenaikojen kulkua vaihtelulla. Olen huomannut, miten maapallon eteläisemmissä osissa ihmiset katselevat kauhuissaan ensimmäisten lumihiutaleiden ilmestymistä taivaalle, suomalaiset ottavat ne vastaan riemuiten. Runsaslumiset talvet olivat aikaisemmin melko harvinaisia, nyt paksut lumikinokset peittävät eteläisenkin Suomen maaperän jo kolmantena peräkkäisenä talvena.

Robert Wilson, Tapio Wirkkalan puisto, 2012.

Arabian raitiovaunulinjan päätepysäkin luona on TapioWirkkalan puisto, joka on kuuluisan amerikkalaisen teatteriohjaajan, koulutukseltaan arkkitehdin Robert Wilsonin suunnittelema kokonaisuus. Luen brosyyristä, että  puiston pitäisi jakautua yhdeksään, orapihlaja-aidoilla rajattuun neliöön. Teoksessa pitäisi olla myös alhaalta päin valaistuja polkuja.

Kokonaisuus ei kuitenkaan jäsenny silmiini kinosten keskeltä, orapihlajien oksat törröttävät hennosti lumesta ja valaistus tuntuu vaipuneen kauas lumen alle, kuten suurin osa teoksestakin. Graniittipaadet, kivet ja erilaiset esineet nousevat lumikentän päälle antaen teokselle surrealistisia, mielikuvituksellisia ja lavastemaisia piirteitä.   

Esitteen mukaan teoksen pitäisi viestiä tarjoavansa kävijälle yksityisyyttä julkisessa tilassa. Ainakin tuona helmikuun alun päivänä taideteospuisto tuntui vaipuneen hibernaatioon, talvihorrokseen.

Robert Wilson, Tapio Wirkkalan puisto, yksityiskohta.

Jatkan kävelyä Kaj Franckin kadulle, jossa kinoksesta nousee Howard Smithin teräksestä leikattuja, värikkäitä ja iloisia muotoja. Pitkään Suomessa asuneen amerikkalaisen teokset saavat otteen myös talvisesta ja tuulisesta ympäristöstä. Niiden muodot ja värit ovat vahva kontrasti ja piristys kaikkialle ulottuvaan valkoiseen lumimassaan.     

Howard Smithin teoksia, 2007, Kaj Franckin katu.

Viiden teoksen ryhmän vieressä teoksen visuaalisuutta haastaa ad-hoc lumiveistos, joka kertoo myös talven iloista. 

Jatkan talvista vaellusta Arabian rakennuskortteleiden läpi. Toukolankadulla huomaan nykyrakentamisen uusimman muoti-ilmiön, jonka ristin penthouse-ilmiöksi. Jokaisen talon katolle on rakennettu erillinen rakennusosa, jonka muoto ja asema poikkeaa voimakkaasti rakennuksen päärungosta. 

Niitä nähdessäni pohdin arkkitehtuurin ja sosiaalipsykologian syviä olemuksia. Yhtenäinen, kiinteä rakennusmassa on murrettu, kaksi asumistasoa, ehkä asukkaiden jakautuminen kahteen asukasluokkaan samassa rakennuksessa, ja mitä vielä... Kuka sanoo, etteikö arkkitehtuuri heijasta nykyaikaa!

 Penthouse-arkkitehtuuria Arabiassa Toukolankadun varrella.

Ja lopuksi tapaan Toukolankadun päässä, Jan-Magnus Janssonin aukiolla nuo kolme suurta hahmoa, jotka eivät aluksi tunnu hahmottuvan käsitettäviksi muodoiksi. Ann Sundholmin suuret, vaaleanruskeat leijonat makaavat hiljaisina keskellä lunta talvihorroksessa. Tässä ollaan kaukana hiekka-aavikon läkähdyttävästä kuumuudesta, mutta teokseen liittyvä oranssinvärinen valaisin on kuin lohduttava merkki ja muistutus siitä, että aikoinaan myös aurinko saa otteen arktisesta kylmyydestä.

Ann Sundholm Keidas, 2006.