Hyvä kilpailu. Hyvä voittaja ja hyvät olivat muutkin kilpailijat. Kisa oli tällä kertaa tasaväkinen. Hevoset asettuivat tasaiselle viivalle aivan loppumetreille asti. Sellainen nostaa aina innostusta katsomossa ja lisää vedonlyöntiä.
Ei, nyt en puhu hevoskilpailusta, vaan Ars Fennicasta. Lahjahevosen suuhun ei saa katsoa, mutta perusteluteksti ansaitsee mielestäni kriittisen tarkastelun.
Tämänvuotisen Ars Fennican voittajasta päätti englantilainen Glenn Scott Wright. Perusteluissaan hän tuntuu puhuvan enemmän itsestään kuin taiteesta.
Lukijalle jää kutkuttavaksi arvoitukseksi lausunnonantajan alkulauseessa mainitsema yksityiskohta, kun hänen oleskelunsa Suomessa ”alle kahdenkymmenen ikäisenä venähti aiottua pitemmäksi”. Joka tapauksessa hänen rakkaat muistonsa ja suomalaisen kulttuurin korkea arvostuksensa vetoavat kenen hyvänsä suomalaisen kyltymättömiin nationalistisiin tunteisiin.
Seuraavaksi palkinnon antaja ryhtyy kehumaan omia, säännöllisiä suhteitaan Suomeen, joiden avulla hän on voinut ”perehtyä maan kulttuurielämän alati vaihtuviin maisemiin ja pysytellä mukana sen kehityksessä.” Hän mainitsee ystäväpiirinsä Suomessa, johon on kuulunut suomalaisen taidemaailman ”johtavia visionäärejä”, joiden kautta hän on myös tutustunut uusiin, upeisiin suomalaistaiteilijoihin.
Wright kirjoittaa, että koko Ars Fennica -palkintoon liittyvä löytöretki on ollut hänelle erityisen palkitseva. Hän vakuuttaa päättäneensä antaa valintaprosessin eri vaiheissa palkinnon joka ainoalle neljästä ehdokkaasta.
Kirjoittaja kiittää taiteilijoita, säätiötä ja koko Niemistön sukua avokätisyydestä ja suree samaan hengenvetoon sitä, ettei näin korkeatasoisella suomalaisella taiteella ole näkyvämpää roolia maailman näyttämöllä, missä sen paikka ansaitusti on. Sitten hän ylistää Kiasmaa, joka on hänen suosikkinsa maailman taidemuseoiden joukossa.
Päätöksestään myöntää palkinto Markus Kåhrelle palkinnonantaja toteaa, että taiteilijan teokset herättävät hänessä ”aitoa ihmetystä”, jonka hän toteaa olevan harvinainen saavutus sinänsä. Samalla ”ne kyseenalaistavat esittämistä, havaintoa ja merkitystä koskevia käsityksiä ja muotoja tavalla, joka on suorastaan yleismaailmallinen.”
Tällaiseen rationalismiin perustuu siis 34 000 euron palkinto ja voittajan tuotantoa esittelevä näyttely. Perustelun ytiminä ovat siis ihmetystä herättävät teokset sekä esittämisen, havainnon ja merkityksen kyseenalaistaminen. Sitähän samaa voisi sanoa melkein mistä tahansa taiteesta. Mielestäni Markus Kåhren taiteessa on paljon enemmän kuin mitä tämä palkinnonantajan yleisluontoinen lausunto kertoo.
Perustelu sisältää kauniita kohteliaisuuksia ja lattean truismin, itsestäänselvyyden, josta lukija ei paljoa irti saa. Joskus taidepuheessa minän paiste varjostaa tarkasteltavaa taidetta. Minä itse juoksee nopeammin kuin viileä analyyttisyys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti