Tutkin aikoinaan Saksan ja Suomen välisiä kulttuurisuhteita 1930-luvulla, kun selvitin kittiläläisen taidemaalarin Einari Junttilan tukijoiden Saksan suhteita. Kävi ilmi, että vaikka Natsi-Saksassa piti kaiken olla hyvin järjestettyä ja pyrkimys vahvaan valtiohallintoon kova, kaikki ei kuitenkaan ollut kunnossa, kun tarkasteli natsivaltion korean pinnan alle.
Ministeriöiden ja valtion hallinnon eri alojen tarkat toimenkuvat oli jätetty määrittelemättä. Virastot tekivät päällekkäisiä töitä, valtakunnan johtajien Gauleitereiden, ministeriöiden ja eri virastojen välillä vallitsi ankara kilpailu. Hallinto ei ollutkaan niin tehokasta kuin oli luultu, vaan taustalla jyräsi vanha preussilainen byrokratia. Natsi-Saksassa vallitsi ilmiö, jota asiaa myöhemmin tutkineet kuvasivat sanalla Führungskhaos eli johtamisen kaaos.
En päässyt tutkimuksissani niin pitkälle, että olisin saanut selville, miksi näin oli. Arvelin, että suurimmat riidat ja konfliktit ratkaistiin valtakunnan ylimmällä tasolla johtajan sanan voimalla. Hallintotyylissä oli varmaankin paljon omavaltaisuutta, kaikenlaisia ”pikkuhitlereitä”. Diktatuurissa toimittiin diktatuurin tavoin.
Myös Suomessa vallitsee johtamisen kaaos ainakin yhdellä alalla, kulttuurihallinnossa.
Alueellinen taidehallinto eli läänien taidetoimikunnat ovat kahden ministeriön alaisena, sisäministeriön ja opetusministeriön. Asiaa pohtinut työryhmä esittää alueellisen taidehallinnon keskittämistä opetusministeriön alaisuuteen. Sisäasiainministeriö haluaisi liittää sen lääninhallitusten sivistysosastoihin osaksi omaa hallintoaan. Päätöstä ei ole saatu aikaiseksi ja se siirtynee vaalirajan toiselle puolen.
Joskus puhutaan harhaanjohtavasti kulttuuriministeriöstä, mutta sellaistahan Suomessa ei ole olemassa, vaan on vain opetusministeriö. Kulttuuriministeri, jota ainakin aikaisemmin sanottiin toiseksi opetusministeriksi, hoitaa osaa opetusministeriön toiminnoista.
Entä kuka hoitaa kansainvälisiä kulttuuriasioita? Perinteisesti niiden parissa ovat toimineet kulttuuriministeriö ja ulkoministeriö. Kylmän sodan aikana kansainvälisestä kulttuuriedustuksesta tuli vakiintunut tapa myös pienissä maissa. Onneksi kylmä sota loppui ja onneksi valtiot olivat jonkin aikaa vähemmän innostuneita esittelemään kulttuuriaan ja taidettaan. Liityttiin EU:hun, joka toi jossain määrin säpinää kulttuurivaihtoon, kun mahdollistui kansainvälinen toiminta alueelta alueelle ilman aikaisempaa pääkaupunki/ministeriökuviota.
Perustettiin Frame ja muut taiteenalojen vientiorganisaatiot, jotka ovat tulleet vahvoiksi kulttuuritoimijoiksi. Kulttuurinavigaattorin takakarvat alkoivat tosin vähän pöyristellä, kun luin vastikään kulttuuriministerin valitsevan yhdeksi tärkeimmäksi kiinnostuksensa kohteeksi kulttuuriviennin. Joko se valtioisännyys, vai pitäisikö sanoa -emännyys taas alkaa…?
Tekijänoikeuksia, joita on hoidettu opetusministeriön alaisuudessa, halutaan siirtää kauppa- ja teollisuusministeriöön. Sitä haluavat suuret mediayritykset ja elinkeinoelämän järjestöt, jotka pääasiassa hallinnoivat tekijänoikeuksia, mutta eivät ole varsinaisia tekijöitä. Taiteilijat ja luovien alojen yritykset haluaisivat pitää sen kulttuuriasioita hoitavassa opetusministeriössä.
Kulttuurinavigaattori kannattaa tekijänoikeuksien pitämistä tekijäpuolen ja opetusministeriön asioina ja kehottaa tutustumaan asiaan sivulla, jolla on mahdollisuus lähettää asiaa koskeva vetoomus. Sivun otsikko on tosipateettinen: ”Liike kulttuurin puolesta”.
Ilmeisesti kulttuuri on tehty sellaisesta aineesta, joka soveltuu vaikka mihin alaan ja jota kummallista kyllä, melkein kaikki haluavat saada hoidettavakseen. Kysyä kuitenkin voi, onko asioiden hoitamisen tehokkuuden kannalta syytä hoitaa kulttuuria sekavasti ja epäjohdonmukaisesti?
Ja ennen kaikkea, pitääkö kulttuuria sitten hoitaa niin innokkaasti kuin sitä tunnutaan eri tahoilla hoidettavan? On näet tavallista, että kulttuuria hoitamalla se hoidetaan helposti vain hiljaiseksi. Vai oliko se tarkoituskin?
Hoitaminen on yäk, paitsi sairaaloissa ja terveyskeskuksissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti