Verkkosivuilla olevasta tiedosta on tullut paitsi osa jokapäiväistä elämää, myös eräs tiedonhankinnan ja tutkimustyön lähde. Viimeistellessäni kirjani lähdeluetteloa törmäsin verkkosivuilla ilmiöön, josta on jo kauan puhuttu, mutta jota vähemmän ehkä tiedostaa näkevänsä. Törmäsin uusimpien hakukoneiden niin sanottuun metadatan hakuominaisuuksiin, eli yhä tarkempaan ja syvemmälle verkon syövereihin ulottuvaan tiedonhakuun.
Kun ”Googlasin” eli syötin hakukoneeseen joitain sanoja, sain tarkan luettelon niistä artikkeleista, joissa sana mainitaan. Klikkaamalla linkkiä voi saada joko lyhyen osan, eräänlaisen ingressin artikkelista, tai jos kyse oli kirjasta, sain luettavakseni kirjan sivun.
Tähän se lysti loppuikin, nimittäin ilmainen lysti. Jos haluaa saada enemmän tietoa, maksat tiedosta. Nykyisin tutkijalla, joka haluaa käyttää verkkosivujen tietoa, pitää olla luottokortti ja siinä ostovaraa. Kauhean kallista verkosta saatava tieto ei ole, muutama sata euroa riittänee lähtösummaksi.
Riippuen tietysti tutkimuksen aiheesta. Oma kirjani käyttää lähdeaineistona pääasiassa sanomalehdissä julkaistuja juttuja. Jos ei olisi käytössä hyvää arkistoa ja kirjastoja Helsingissä, homma olisi tullut kalliiksi.
Rahan takana oleva tieto sai minut miettimään asian moraalia. Mieleeni tuli useita näkökulmia tilanteeseen, jossa tutkija ryhtyy maksajaksi.
Tiedon hankinta on ainakin humanistisilla aloilla ollut perinteisesti halpaa ja melko helppoakin. Valtio, yliopisto ja kunnat, siis me veronmaksajat maksamme kirjastot ja arkistot. Kaukolaina on muistaakseni aina ollut maksullista. Joskus tutkija joutuu myös itse ostamaan kirjoja, ei siitä mihinkään pääse.
Tutkimuksen tekemiseen pitää, kuten itsekin tein, varata joku summa rahaa itse tiedonhankintaan. Myös sähkö, vessapaperi, muste, puhelin, datasiirto maksavat, miksipä ei sitten tieto. Kaikki maksaa.
Tiedon hinta ei ole tieteellinen kriteeri. Tai tieteellisyyden kanssa ei pitäisi olla mitään tekemistä sillä, onko joku maksanut tiedosta nolla senttiä tai miljoona senttiä. Esimerkiksi luonnontieteissä tieteellisen tiedon hankintaan saatetaan käyttää miljoonia. Jos tiedosta täytyy maksaa maltaita, minkälaisia seurauksia siitä on?
Verkkolähde on kaiketi yhtä validi tietolähde kuin mikä muu tahansa. Ongelmana on se, että verkkosivun sisältö voi milloin tahansa muuttua ja se voidaan poistaa palvelimelta. Tutkijoille annetaan ohje merkitä lähdemerkintään se päivämäärä, jolloin sivu on luettu. Näin tutkija ikään kuin vakuuttaa lukeneensa tiedon sivulta, mutta keinoa todistaa sitä, että tieto todella on siinä ollut, ei liene. Voihan sen tulostaa paperille tai tietokoneen kovalevylle, mutta kun sekin voi olla manipuloitua tietoa…
Ainakin tiedon tarkistettavuus, joka on tärkeä tieteen kriteeri, on hankalaa, jos tarkistajakin joutuu kaivelemaan kuvettaan tai käsilaukkuaan samaan tahtiin tutkijan kanssa. Tarkistajalla täytyy olla yhtä paksu rahapörssi kuin tutkijallakin.
Tieteellinen tieto ei ole vain tietoa, jota hankitaan ja tarkistetaan. Se on myös osa tiedonvälitystä. Tässä rahastettava tieto on paha juttu. Pitäisihän tiedon välityksen olla niin tutkimuksessa kuin muussakin elämässä, paitsi suhteellisen edullista, myös vaivatonta ja yksinkertaista. Sitä sanotaan tiedonvälityksen vapaudeksi, mutta kuka siitä ehtisi olla huolissaan?
Eikö olekin kummallista, että tämän jutun pähkäilyyn antoi aihetta internet? Senhän piti alun perin olla niin helppo, nopea ja kätevä? Mahtoiko joku puhua jotain Information Super Hiwayn ilmaisuudestakin?
Sen tien kulkijalta ei tullimaksujen olemassaolosta kysytä. Rahastettavuus antaa aiheen kysyä, onko internetin tulevaisuutena se, että käyttäjä joko maksaa tai itkee ja maksaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti