Kulttuurinavigaattori julkaisi kesällä kulttuurikaanonin vaihtoehdon, kulttuurin kansalaiskaanonin kuvaston vähän niin kuin pilailumielessä. Otetaanpa takaisin ja mietitään asiaa uudestaan, vaikkapa eduskuntavaalien iloksi.
Kokoomuksen kansanedustajan Kaarina Drombergin viimekesäinen aloite eri taiteenalojen kulttuurikaanoneista on historiallinen. Se on ensimmäinen merkittävä porvarillinen kulttuurialoite kymmeniin vuosiin. Vastaavia löytyy ehkä 1930-luvun kansallisen innostuksen vuosilta, jolloin kansallismielinen oikeisto oli niskan päällä myös kulttuuriasioissa.
Arvelisin, että koko toisen maailmansodan jälkeisellä ajalla vasemmistolainen ja keskustaliberaali hegemonia on ollut niin voimakasta, että merkittäviä kansallisia kulttuurialoitteita ei ole tullut. Porvarillinen kulttuuripolitiikka on jäänyt soittelemaan lehdelle.
Porvarit eivät pystyneet vastaamaan esimerkiksi 1980-luvulla vasemmistolaiseen hegemoniaan, vaikka puoluepoliittisen resignaation aika oli kovimmillaan. Muun muassa tärkeä porvarillisen kulttuurin sillanpääasema Uusi Suomi menetettiin.
Kumpujen yöstä Drombergin aloite ei silti ole peräisin. Se on tämän päivän kulttuuri-ilmapiirin kirkkaasti suodatettua nestettä. Kansallisvaltion kutsu huutaa sitä voimakkaammin, mitä pidemmälle Kiina-ilmiö ja globalisaatio etenee. Niihin kansalliskaanonit vastaavat.
Kulttuurikaanonit saivat alkunsa konservatiivisesta Tanskasta vuosi sitten. Syksyllä näytti siltä, että ruotsalaiset eivät niitä halua, mutta saapa nähdä miten uusi sikäläinen hallitus alkaa niitä ajamaan.
Jokainen vähänkin itänaapurin asioista perillä oleva tietää, että Venäjän koko Neuvostoliiton jälkeisen kulttuuri- ja aatehistorian tärkein liikevoima on ollut kansallismielisyys, nationalismi.
Ja meillekin se rämpii, idästä ja lännestä, ehkä etelästäkin. On vasemmistolaista ja liberaalia sinisilmäisyyttä kuvitella, että nationalismi olisi vain kaukaista eilistä päivää. Nationalismi tulee olemaan myös huomisen Suomen tärkeä kulttuurimoottori. Valitettavasti.
Sivistys.netti kertoo, että kansanedustaja Drombergin mielestä keskustelu on mennyt syyttä suotta vastakkainasettelun linjalle.
”– Kyse ei ole oikean ja väärän listaamisesta. Pelko valtion ohjailusta on aivan turhaa. Tärkeää on, että pienet kulttuurialueet, joihin Suomikin kuuluu, vaalivat omaa kulttuuriaan.
---
Dromberg ihmettelee kritisoijien herkkänahkaisuutta.
– Onhan meillä nytkin tiedossa kansalliskirjailijat ja kansalliseepokset. Miksi niiden listaaminen olisi kauhistus? Kummitteleeko meillä vielä vanhan Neuvostoliiton henki, jossa valtio määritteli ainoan oikean taiteen? Siitä ei ole kysymys. Taiteen vapauden on tietenkin oltava perusoikeutemme. Sitä paitsi Suomen valtio osallistuu taiteen määrittämiseen joka tapauksessa esimerkiksi apurahapäätösten kautta.”
Kulttuurinavigaattorin liberalistisessa mielessä pelko kulttuurin ja taiteen valtion ohjailusta ei ole aivan turhaa, sen kansallismielisestä korostamisesta puhumattakaan. Sellainen huolestuneisuus ei ole varmaankaan koskaan turhaa. Pääsimme 1990-luvun alussa irti kylmän sodan valtiovetoisesta kulttuuripolitiikasta.
Kaanonaatteen ongelma on juuri siinä, että kaanonit itse kummittelevat Neuvostoliiton henkeä. Kaarina Dromberg ei siinä mielessä eroa bolsevikkijohtajasta. Drombergin ajatus, että ”Suomen valtio osallistuu taiteen määrittämiseen joka tapauksessa esimerkiksi apurahapäätösten kautta.” on todella kökkö. Valtioemännyyttä tai –isännyyttä taide ei tarvitse. Jos ette usko, lukekaa uudestaan 1900-luvun kulttuurihistoria.
Eiväthän apurahapäätökset edusta valtiomahtia, vaan niitä henkilöitä joita lautakunnissa ja toimikunnissa istuu. En usko että esimerkiksi valtion kuvataidetoimikunnan uusi puheenjohtaja Juhani Tuominen sanoisi edustavansa valtiota luottamustoimessaan. Valtio määrää, paljonko lautakunnilla on rahaa käytössään, mutta siihen pitäisi sen määräysvallan loppua.
Lukiessa Drombergin kauhistuttavaa, totalitaristista lausuntoa valtion osallistumisesta taiteen määrittämiseen tuli mieleen vanha liberalistinen viisaus. Mitä vähemmän valtiota, sen parempi valtio.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti