Yleisradiolain mukaan julkisen palvelun ohjelmatoiminnan tulisi erityisesti ”tuottaa, luoda ja kehittää kotimaista kulttuuria, taidetta ja virikkeellistä viihdettä”, sekä ”ottaa ohjelmistossa huomioon sivistys- ja tasa-arvonäkökohdat”.
Yleisradio ei lakia noudata, sanoo Kulttuurinavigaattori. Musiikkitoimittajia on yhtiöllä pilvin pimein ja joka suuntaan. Kirjallisuudesta, teatterista ja muista kulttuurin aloista Ylessä on asiantuntijansa. Kuvataiteet ovat olleet kauhistuksen kanahäkki, musta aukko ja outo lintu Yleisradiossa.
Eeli Aalto kehitti aikoinaan oman persoonallisen kuvataiteista puhumisen tapansa, mutta sen jälkeen on ollut vain muutamia melko heikkoja keskusteluohjelmia alalta. Kuvataiteet ovat kuitenkin osa sanomalehtien kulttuuria ja verevä osa myös muiden maiden public-tv toimintaa. Niin, ja onhan se taide myös osa maailmaakin, siinä missä Euroviisut, televisioteatteri ja Ylen sinfoniaorkesterikin.
Suomessa televisio on valinnut kuvataiteille John Cagen kappaleen 4′33″, eli neljä ja puoli minuuttia hiljaisuutta. Yle soittaa sitä koko ajan.
Ylen erotettujen dokumenttitoimittajien puolesta voi kirjoittaa vaatimuksen. Suosittelen.
Esimerkki Ylen epätasapainoisesta kulttuurista. Yle Radion kulttuurin verkkosivulla on "Kulttuuri" ja "Musiikki" omina lohkoinaan.
6 kommenttia:
En usko että Yle vihaa. Luulen että se ei välitä.
Minulle on jostain syntynyt sellainen käsitys, että Teema on kulttuurikanava. Joku tuttu jolla on digiboksi niin väitti.
Minä maksan silti täyden TV-luvan vaikken digi-hienouksia kaapelitalouteemme saakaan. Minusta se on väärin.
Itse tykönäni pidin kovasti Jackson Pollock-elokuvasta. En tosin nyt muista oliko se Ylen kanavalla. On sen täytynyt olla.
Tosin Pollock nyt ei edusta enää nykytaidetta. Mutta modernin historiaa se kyllä oli. Käsittääkseni Pollockin ja ylipäänsä New Yorkin nousu kuvataiteen kartalla Euroopan toipuessa sodasta oli esitetty suht. oikein.
Mutta. Kun asun täällä periferiassa olen loppujen lopuksi sitä mieltä että MEILLE, siis täällä periferiassa asuville, pitäisi ehdottomasti näyttää uutta Suomen etelän taidetta, että tietäisimme mikä on mitä.
Jostakin olen saanut päähäni, että oikein mikään ei ole enää mitään.
Olenko väärässä?
Niin, miksipä Yle taiteesta piittaisi?
Ed Harrisin Pollock-elokuvan (2000) käsikirjoitus perustuu 1989 julkaistuun Steven Naifehin ja Gregory White Smithin elämänkertaan Jackson Pollock, An American Saga. Taustalla on tosiaan taidemaailman keskustan -- sitä kun halutaan niin innokkaasti hakea -- siirtyminen Pariisista New Yorkiin.
Elokuvan alussa on hienoja kohtauksia, joissa havainnollistuu se, miten Pollock oli kiinnostunut surrealismista ja "automaattisesta maalauksesta", josta tuli myöhemmin abstrakti ekspressionismi.
Ed Harrisin rooli on vaikuttava. Tavallisesti maalauskohtaukset ovat näissä taiteilijaelokuvissa kökköjä, mutta Harris suoriutuu niistä joustavasti. Pollock on paras näkemäni taiteilijaelokuva.
Uutta Suomen etelän taidetta? Eihän täältä taiteilijat juuri näyttelynpitoon reunamaille ehdi. Matka keskikylältä sivukylille on aina pitempi kuin toisinpäin. Matkalaskukin pitäisi kirjoittaa esim. Helsinki - Rovaniemi 2000 km, Rovaniemi - Helsinki 300 km. Mitä siitä sellaisesta tulisi?
Mari Sunnan maalaukset Emmassa ja Haavat-show Tarvaspäässä ovat jotain. Olet siis väärässä.
Lämmin kiitos Sinulle Heikki! Kuvataide, muotoilu ja arkkitehtuuri ovat tosiaan hyvin televisionomaisia aiheita, joskin myös erittäin vaikeita käsitellä siellä, vaativat välineosaamista, ja siinä on ollutkin opettelemista (minulla on ollut aivan loistavia, aiheeseen paneutuneita kuvaajia kuten Mikko Nurmi, Caj Sundman ja Jari Pussinen). Toisaalta saamastani palautteesta olen saanut sen käsityksen, että katsojat haluavat näitä aiheita. Kiasman rakentamisesta tekemääni ohjelmaa Työmaa katsoi yli 600 000 ja puolessa miljoonassa oli Pekka Jylhän UKK-monumentista tekemäni Ykkösdokumentti, myös Mäntyniemestä ja Reima Pietilästä tekemäni dokumentit olivat hyvin katsottuja. Että eivät nämä ole olleet edes mitään erikoisyleisön ohjelmia. Mutta täytyy myöntää, että A-studion jälkeen on ollut erittäin vaikea saada kuvataideaiheita lävitse, arkkitehtuurin kanssa on ollut vielä vaikeampaa (A-studiossa vallitsi valistuneisuus, joka mahdollisti kuvataide- ja arkkitehtuuriaiheiden käsittelyn). Nytkin olin ehdottanut Galleriat kautta aikojen -dokumenttiaihetta, Itse asiassa kuultuna Leena Peltolaa ja/tai Juhani Linnovaaraa ym., Ykkösdokumenttia Artekista (Arabian arjen jatkoksi) ja lisäksi olin ehdottamassa kuvataidesarjaa aikalaisistani, ikätovereistani, joita olen koulusta alkaen seurannut työnimellä Henkilökohtainen taiteessa. Minulla ei tosiaan olisi aiheiden/työn puutetta, mutta sillä perusteella minut kuitenkin irtisanottiin, vieläpä sähköpostitse, irtisanominen lähetettiin sairaslomalleni 16.1.
Kuten tiedät, olen käsitellyt monia muitakin aiheita, kulttuurissa myös kirjallisuutta (viimeksi Hannu Salamaa ja Jarl Hellemannia).
Minusta kuvataide on ahtaalla koko yhteiskunnassa ja poden siitä jonkinlaista maailmantuskaa. Yleisradiosta sanon suoraan, etteivät ole kyenneet käyttämään kuin puolet kapasiteetistani, jos sitäkään, koska siellä keskijohdon tasolla vallitsee jonkinlainen Janten laki ja suuri tietämättömyys tekeillä olevista merkittävistä ilmiöistä. Jännää, että Uudessa Suomessa taas tajuttiin täysin, että toimittajien tuntosarvet ovat korvaamaton voimavara.
Terveisin
Paula Holmila-Hyttinen
Jaa olen? Väärässä?
Minä olisin halunnut tietenkin sinun sanovan että täällä periferiassa meillä on hyvää ja oikein elävää taidetta, mutta ei kellään ole varaa tulla sitä näyttämään sinne kalliiseen etelään!
Paula!
Että sellaisia Ylessä. Sieltäkö sinut irtisanottiin? Olen pahoillani. Itse olen työttömyyseläkkeellä kaikenmaailman kulttuurihommista.
Voi varmaan olla yksinkertaisesti niin että tätä aikaa on elettävä kunnes herrat tajuavat että ihmiset eivät elä ainoastaan leivästä ja sirkushuveista.
Siihen saakka, ainakin täällä periferiassa, me piirretään ja kirjoitetaan ihan omin ehdoin itse tykönämme.
Paula: Vai että sairaslomalle ja sähköpostilla. Sen kirjeen lähettäjällä on tuskin mahdollisuuksia viestintäalalla, kun ei tunne viestinnän alkeitakaan.
Kuvataiteen maailma tuntuu kyllä elävän vetreänä, yhä moninaisempana ja sallivampana itse, mutta juuri tuo taiteen viestintäpuoli kituu pahemmin kuin koskaan. Saa siinä päivitellä, kun suuri yleisö seisoo pelkkänä kysymysmerkkinä taiteen edessä, kun taideoppailta, joiksi kriitikoita ja alan asiantuntijatoimittajia voisi nimittää, on viety toimintamahdollisuudet ja kuvataiteen viestintää vähennetty rajusti. Milloinkahan taidealan ammattiliitot ja koulutukset huomaavat kriisin syvyyden?
Marjatta: Periferian rooli on muuttunut sillä tavalla, että se ei ole enää pelkästään lahjakkuuksien kasvattamisreservi keskustaa varten. Nykyisin myös reunamailla on taiteen esitysmahdollisuuksia, kuten myös suoria kontakteja ulkomaille. Miksi kuopiolaisten tai oululaisten taiteilijoiden pitäisi kiikuttaa töitään Helsinkiin nähtäväksi, kun Sveitsissä, Japanissa tai Meksikossa niitä katsellaan myös mielellään, kotikonnuista puhumattakaan?
Valtakunnallista kulttuuria ei oikeastaan enää ole, vaan olemme alkaneet elää vahvojen aluekulttuurien aikaa. Helsingissä vielä jotkut kuvittelevat, että esimerkiksi Valtion taidemuseot (Kiasma, Ateneum ja Siffi) ovat jotenkin valtakunnallisia. Alueellisia toimintayksiköitä ne ovat. Kansallisoopperakin on pääsiassa eteläsuomalainen yritys. Vai mitä?
Paula:
sairaslomalla ei saa irtisanoa ketään! Kai kuulut liittoon?
Heikki:
No, periferiassa elää voimallinen pikkuporvarillinen pönötyskulttuuri, niin että juuri tämänhetken elävillä taiteilijoilla on aika huonot olot.
Itse asun Vaasassa, ja tuosta vierestä olen seuraillut puolison menoa jo miltei 40 vuotta.
On, on, on Kuntsin museo, mutta siellä on tasan kaksi vaasalaista kuvaa. Kuolleiden vaasalaisten. Ja on ompelukerho, jonka nimi on Art City. Kaikkea sellaista löytyy jota arvon rouvat luulevat ruotsalaisten tulevan hakemaan.
Mutta siinä olet oikeassa että kannattaa kiertää Hesa ja mennä suoraan jonnekin muualle. Se onneton vain maksaa vielä enemmän...
Lähetä kommentti