tiistai 20. helmikuuta 2007

Neuvostosensuuri, osa II: Mustat korpit, toisinajattelijat ja Puskutraktorinäyttely

Edellisessä osassa kerroin Moskovassa kirjastotyössä olleen henkilön arvioita ja käsityksiä Neuvostosensuurista. Kirjoittaja totesi siinä, että sosialistisen realismin käyttöönoton idea oli alun perin Neuvostoliiton sensuurin helpottaminen.

Sensoreiden työtä piti yksinkertaistaa, koska vuosisadan alun taidesuunnat, esimerkiksi venäläinen avantgarde oli pääasiassa ei-esittävää ja aiheita oli vaikea tunnistaa, tai ne olivat liian abstrakteja. Kaksois- tai piilomerkityksien, moniselitteisyyksien ja väärinkäsityksien välttämiseksi taiteen sisältöjen suhteen sosialistinen realismi julistettiin 1930-luvulla yhdeksi ja ainoaksi tyyliksi ja menetelmäksi Neuvostoliiton kaikissa taidesuuntauksissa.

Sosialistinen realismi ei ollut varsinainen ”ismi” tai pelkkä tyyli, eikä sitä pitäisi sekoittaa modernismin eri tyylisuuntiin. Sosialistinen realismi oli metodi, keino jolla kulttuurin tuotantoa, taiteen tekemistä, jakelua ja vastaanottoa säädeltiin sosialistisissa yhteiskunnissa. Se oli kulttuuripoliittinen keino, jolla sosialismi piti yllä kulttuurin kuria ja järjestystä. Ilman sitä johtajien valta olisi romahtanut.

Myös taidekritiikki oli osa valtiosääntelyä, koska kriitikoiden oli noudatettava samoja sensuurin noudattamia kriteereitä, joita edellisessä artikkelissa mainittiin.

Mutta Stalin ei pystynyt luomaan täydellistä sensuurijärjestelmää. Ei tiedetä syytä, miksi ukrainalaisen Boris Jeremejewitsch Wladimirskin maalaus Mustat korpit pääsi esille jo 1930-luvulla. Mustiksi korpeiksi sanottiin Stalinin salaisen poliisin autoja, jotka olivat eräs Neuvostoliiton valtioterrorismin väline 1930-luvun lopulla.

Boris Wladimirski, Mustat korpit, 1930-luku.

Stalinin diktatuuri nosti vainoharhaisuuden, epäluottamuksen ja pelon ilmapiirin huippuunsa, kun pidätyksiä tehtiin usein aamuyöstä, tavallisesti mitättömän tai olemattoman rikkeen takia, usein vain siksi, että pidätettyjen kiintiöt piti saada täyteen. Samalla tavalla tämän päivän Suomessa erotetaan ihmisiä työpaikoiltaan – kiintiöt on täytettävä. Maalauksen taustalla on punatiilinen Lubljankan vankila Moskovassa, johon pidätettyjä kuljetettiin. Wladimirskin muita tunnettuja teoksia ovat työläiskuvat ja Ruusuja Stalinille (1949).

Loskaisen kadun varteen pysäköidyt salaisen poliisin autot olivat kaikkea muuta kuin sosialistista realismia. Sen sijaan sosialistista realismia edustaa oikeasti tämä maalaus.

Juri Pimenov, Uusi Moskova, 1937.

Moskovan katuja pitkin avoautoileva nuori nainen tuli kuuluisaksi Stalinin vainojen kiivaimpana aikana. Tunnettu toteamus maalauksesta on, että se esittää ajasta kaiken, mitä ei ollut: vapautta, vaurautta tai henkistä väljyyttä. Kyseessä on Juri Pimenovin maalaus Uusi Moskova.

Olipa sosialistisen realismin alkuperäinen idea sensoreiden työn helpottaminen tai todellisuuden eufemistinen ilmaisu eli kaunistelu, tavoitteena oli muovata Leninin haaveksuma kokonaan uudenlainen ihminen, homo sovieticus. Vallanpitäjiä ja valtiota kohtaan odotettiin neuvostokansalaisilta ennen kaikkea lojaalisuutta.

Sensuuri aiheutti voimakkaan jaon viralliseen ja epäviralliseen taiteeseen. Yhteiskunnan epävirallinen lohko tuotti järjestelmän epäilijöitä, poliittisia ja taiteellisia toisinajattelijoita. Vaikka toisinajattelijoiden tai non-konformistien taide oli varsin laajaa, se ei ollut yhtenäistä, eikä toisinajattelijataiteilijoilla ollut mahdollisuuksia selviytyä taiteilijan urallaan.

Esimerkiksi Tallinnan KUMUssa voi tutustua siihen, minkälaista taide oli Neuvostoliitossa. Oli virallista taidetta, joka saarnasi onnellisuutta, nuoruutta ja tulevaisuutta, työläisiä ja työntekoa, virallista ja tavallisesti jäykkää monumentaalisuutta. Mutta KUMUssa on myös esillä virallisuuden kääntöpuolen taidetta. Esimerkiksi Ulo Sooster, joka vangittiin Tarton taidekoulusta valmistumisen jälkeen 1940-luvun lopulla, vietti vuosikausia vankileirillä. Myöhemmin hänestä tuli tärkeä yhdystaiteilija, välittäjä Moskovan ja Tallinnan epävirallisen avantgardetaiteen välillä.

Sooster tutustui Ilya Kabakoviin, josta myöhemmin tuli johtava toisinajattelijataiteen nimi. Kabakov teki lastenkirjojen kuvituksia virallisena työnään. Epävirallisesti hän teki kiellettyjä töitä: kollaaseja, installaatioita ja käsitetaidetta.

Kiellettyä taidetta tekevä henkilö ei voinut esittää julkisesti teoksiaan. Epävirallisen taiteen näyttelyitä alettiin järjestämään yksityiskodeissa. Niissä saattoi esittää vapaasti mitä tahansa taidetta, vaikka toisinajattelijat ovat todenneet, että KGB tarkkaili niitä, jotka näissä näyttelyissä kävivät.

Epäviralliset taiteilijat kokosivat syyskuun 15. päivä 1974 Moskovan lähiöön erään puiston joutomaalle ulkoilmanäyttelyn. Poliisit, jotka olivat pukeutuneet puistotyöläisiksi käytännöllisesti katsoen murskasivat näyttelyn ensin omin käsin ja jaloin ja sitten puskutraktorien ja vesitykkien avulla. Osa taiteilijoista pidätettiin.

Tiedot tapahtumasta, jota alettiin nimittämään Puskutraktorinäyttelyksi (Bulldozer Show tai Bulldozer Exhibition ) levisivät kuitenkin kansainväliseen lehdistöön ja neuvostoviranomaiset olivat pakotettuja tunnustamaan voiton non-konformisteille. Kaksi viikkoa myöhemmin heidän sallittiin esittää teoksiaan Ismailovon puistossa ilman viranomaisten puuttumista neljän tunnin ajan ja tuhannet venäläiset tungeksivat näyttelyn nähdäkseen. Suomalaiset vasemmistolehdet Kansan Uutiset ja Suomen Sosialidemokraatti julkaisivat tästä näyttelystä vain Neuvostoliiton virallisen linjan mukaista disinformaatiota.

Muun muassa myöhemmin Yhdysvaltoihin muuttanut ja Helsingin Ars 95-näyttelyyn osallistunut taiteilijakaksikko Komar & Melamid osallistui Puskutraktorinäyttelyyn, kuten myös Eduard Drobitsky, josta tuli myöhemmin Venäjän taideakatemian varapuheenjohtaja.


Sots-taidetta: Komar & Melamid, Kaksoismuotokuva Lenininä ja Stalinina, 1972.

Vaikka sen taiteellinen anti oli vaatimaton, Puskutraktorinäyttelystä tuli ensimmäinen merkittävä epävirallisen taiteen yhteinen esiintyminen ja tärkeä hetki Venäjän nykytaiteen historiassa. Tapahtuma oli eräs askel siihen, että sosialistinen realismi lakkasi olemasta ainoa hyväksyttävä taidesuuntaus sekä osa taiteen ohjaus- ja sensuurijärjestelmää Neuvostoliitossa. Viime kädessä se johtui kuitenkin suuremmasta asiasta, Neuvostoliiton loppumisesta vuonna 1991.

Tuoko Venäjän uusi, autoritäärinen hallinto yrityksiä sensuroida taidetta? Ainakin merkkejä toisinajattelijoista ja non-konformismin elpymisestä Venäjän taiteessa on nähtävissä. Esimerkkinä myös Helsingin Kiasmassa muutama vuosi sitten esiintynyt The Blue Noses Group, jonka Berliinin näyttelystä tämä kuva.



3 kommenttia:

marjatta.ripsaluoma kirjoitti...

Mahdoitko sinä tavata koskaan Aleksanteri Ahola-Valoa?

Minä ehdin ja ihan rauhassa ja maalla, Evijärvellä, josta hänen äitinsä oli kotoisin.

Kertoili kaikenlaista, esimerkiksi siitä miten hän oli mukana suunnittelemassa Moskovan Vihreätä vyöhykettä, jonka piti kiemurrella rakennusten välissä, niin että kaupunki olisi lopulta kuin ympyrä.

Ahola-Valo asui taiteilijatalossa ja samassa talossa kuin Malevits, jota Ahola-Valo nimitti vinosti hymyillen formalistiksi.

Yritin kiskoa silloin 95-vuotiaan taiteilijan päästä enemmän asioita Malevitsistä ja muusta, mutta ei tippunut. Kuulemma saisin tietosanakirjasta selville mikä on formalisti.

Ei se selvinnyt tietosanakirjasta.

Tuo vaaleanpunainen Uusi Moskova näyttää ihan amerikkalaiselta Moskovalta. Ehkä semmoinen on nykyään jo jossain olemassakin, siis Venäjänmaassa.

Muuten olen sitä mieltä että naapurimaan taiteilijoihin, kaikenikäisiin, pitäisi olla yhteydessä, tehdä yhteisiä projekteja ja vielä laajemmin: Itämeri voisi tulevaisuudessa olla yksi yhdistävä tekijä kaikenmaailman taiteillle.

Nyt yritykset ovat toistaiseksi vähän haparoivia. Mikä se on tuo taiteen vienti OPM:ssä, jota kovasti poliitikot mainostavat?

Ei silti, tuskin koskaan viralliset vientiponnistelut tai muut ole johtaneet niin hyviin tuloksiin kuin yksittäisten ihmisten ideat.

Onkohan niitä? Muistan Teemu Mäen & kumpp. yhteisyrityksen nimeltä Thanatos tai jotain sensuuntaista ja kuulosti aika hirmuiselta.

Ei kai me kuolemasta nyt sentäs lähdetä liikkeelle?

Kulttuurinavigaattori kirjoitti...

Joo, tapasin Ahola-Valon parikin kertaa. Yritin samoin kysellä häneltä avantgarde-ajoista, mutta ilmeisesti hänellä oli vähän erilainen käsitys niistä kuin länsimaisella taidefriikillä. Ehkä hänen näkökulmansa oli niin läheinen, että kokonaiskäsitys puuttui.

Ahola-Valo oli myös varovainen lausuntojensa kanssa. Elannon johtaja sosialidemokraatti Väinö Tanner oli erottanut hänet venäläistaustansa takia graafikon paikalta aikoinaan. Hän joutui ilmeisesti vähän samoista syistä muuttamaan Ruotsiin.

Formalismi-sanasta on ehkä vähän sekava artikkeli Wikipediassa, katsoppas.

Itänaapuriin ja Baltiaan päin pitäisi minunkin mielestäni olla paljon aktiivisempia suhteita. Ehkä Pietarissa ajatellaan, että Suomi on niin pieni maa, että ei kannata. Kaipaan Helsingissä aktiivisempaa kulttuurisuhdetta Venäjään, totta. Sitä odotellessa kannattaa käydä haistelemassa itätuulia Kiasmassa.

Frame on säätiöpohjainen ja valtiotukinen laitos, jonka pitäisi hoidella kuvataiteen vientiä ja vaihtoa. Siitä on tullut tärkeä taidemaailman vaikuttaja, vähän kuin taiteilijaliitot aikoinaan.

Valtio on iskemässä näppinsä taidevientiin, vaikka parempi olisi jos ei olisi. Tulosten arvioinnissa käytetään kuulemma samoja keinoja kuin yrityksissä. Heh.

En tunne Thanatos-projektia, Teemu Mäen taidetta kyllä. Hänen ohjaamansa erinomainen yhteisnäyttely nuorten kanssa oli Vantaan taidemuseossa syksyllä.

Anonyymi kirjoitti...

Olin Ahola-Valon avustajana Evijärvellä joskus 1980-luvun puolivälin jälkeen. Ajeltiin autolla ja veneellä ympäri Evijärveä.Nän piti tarkkaa päiväkirjaa siitä mitä tehtiin, Se oli melko mielenkiintoinen viikko nuorelle alta 20-kymppiselle pojalle

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...