lauantai 24. helmikuuta 2007

Sensuuri on elossa ja toimii hyvin

”Olemme kovin halukkaita ylistämään vapautta silloin, kun se on työnnetty pois turvallisesti menneisyyteen. Nykyaikana … hermostumme siitä ja hyväksymme sensuurin.”
EM Forster

Ehdin jo tuudittautua blogikirjoittajan itsehyväisyyteen julkaistuani kaksi juttua Neuvostosensuurista. Neuvostoliitto, sensuuri ja sosialistinen realismi olivat jo alkaneet haihtua mielestäni, kun törmäsin englantilaisen The Independentin juttuun otsikolla ”Sensuuri: yhä polttava aihe”. Lehti tulee julkaisemaan moniosaisen sarjan kielletyistä kirjoista ja sen kunniaksi kysyy johdantoartikkelin kirjoittaja Boyd Tonkin, eikö ajatuspoliisi koskaan opi.

Julkaisen tässä osan laajemmasta artikkelista käännettynä. Sensuurin kasvoihin syvemmin perehtyvälle suosittelen artikkelin lukemista.

Jos haluatte tietää, mikä aikakautta määrittelee, katsokaa kirjailijoita, taiteilijoita ja aktivisteja, jotka joutuivat sen kanssa vastakkain, kirjoittaa Tonkin. Hän lainaa George Bernard Shawta, joka kirjoitti, että salamurha on sensuurin äärimmäinen muoto. Sata vuotta sitten se tuskin oli vitsi, mutta nyt se kuulostaa pikemminkin tämän päivän otsikoiden alaviitteeltä.

Kuukausi sitten turkkilais-armenialainen Hrant Dink kuoli äärinationalistin kädestä. Hänet murhattiin pitkän ja korkean tason kampanjan jälkeen, jossa paneteltiin ja syytettiin kirjailijoita, kuten Dinkiä tai Turkin Nobel-kirjailijaa Orhan Pamukia – jotka uskaltavat avoimesti ottaa keskusteluun ottomaanien ainakin miljoonan hengen massamurhat Armeniassa vuonna 1915.

Vain kolme kuukautta aikaisemmin kirjailija ja journalisti Anna Politkovskaja maksoi saman hinnan ja ammuttiin Moskovan asuntonsa hissiin, kun tutkittuaan sitkeästi ja pelottomasti Putinin hallinnon alapintaa, hänestä oli tullut liikaa säälimättömille vastustajilleen.

Ja mitä tulee Alexander Litvinenkon marraskuiseen groteskiin julkiseen tappamiseen Lontoossa, kirjoittaja muistuttaa, että entisen KGB:n agentin suurin rikkomus, hänen venäläisten vihollistensa silmissä oli sellaisen kirjan julkaiseminen, joka tuomitsi hänen entisten työnantajiensa väitetyn terroritaktiikan heidän provosoidessaan toista Tshetshenian sotaa. Kirja ”Blowing Up Russia” oli nopeasti ja pysyvästi kielletty hänen kotimaassaan.

Kirjoittaja toteaa, että Englannissa ilmaisun vapaus on tuskin paremmassa kunnossa ja väittää, että poliitikkomme näyttävät päättäneen, että taiteellisessa vapaudessa ei ole ääniä tai edes lain puolustamisen tarvetta, vaan niitä löytyy runsaasti siinä, että vedotaan jokaiseen vihaiseen huutoon ”loukkauksesta”.

Kirjoittaja palauttaa lukijoidensa mieliin, kun lähes kaksikymmentä vuotta sitten englantilaiset kustantajat vastustivat yhtenäisenä rintamana Ajatollah Khomeinin asettamaa fatwaa ja julkaisivat yhteispainoksena Salman Rushdien kirjan Saatanallisia säkeitä pokkareina. Voisiko vastaava kollektiivinen tuki olla mahdollista nyt?

Kirjoittaja kommentoi: Media on paljolti päättänyt suoda itselleen ”vastuullisen” itsesensuurin, joka usein tuntuu olevan lähellä pelkuruutta. Mikään brittiläinen julkaisu, radio tai televisiokanava (lukuun ottamatta muutamia pikaisesti kokoon kyhättyjä opiskelijalehtiä) ei sallinut lukijoidensa tai katsojiensa tekevän itse johtopäätöksiä Mohammedin tanskalaisista pilapiirroksista.

Ehkä oululaisen Kaltion päätoimittaja Jussi Vilkuna ja sarjakuvataiteilija Ville Ranta jäävät sensuurin historiaan siinä, että ne uskalsivat vastustaa tätä itsesensuuria.

2 kommenttia:

marjatta.ripsaluoma kirjoitti...

Suomi on pieni maa.

Siitä seuraa sekä pelkoa (=sensuuri tai itse-) että paljon tietoa. Pienelle maalle tieto siitä miten suurempi maailma makaa on äärettömän tärkeää.

En ole koskaan asunut Neuvostoliitossa, mutta Amerikassa kyllä. Siellä markkinatalous edelleen syö suihinsa tiedon, mikä voisi parantaa ihmisten elinolosuhteita.

Oikea tieto voisi jopa lopettaa presidenttien käymät älyttömät sodat.

Litvinenkon haastattelija Nekrasov sanoi että hänen käsittääkseen Putin ei ole loppujen lopuksi läheskään yksinvaltias, eikä todennäköisesti tiedä OMONin ym. joukkioiden riehumisesta mm. Tshetsheniassa.

Serkuntyttö oli Ameriikassa viimeisten presidentinvaalien alla ja ihmetteli ääneensä että hänen mielestään ihan fiksut ihmiset kannattivat sotaa.

Miten on mahdollista että suurvallalla on niin huono itsetunto? Vai onko vain kyse siitä että Ameriikka ottaa öljynsä pyssyllä uhaten niin kauan kun sitä hyvää riittää?

Suomella ei kaikessa tässä käsittääkseni ole minkäänlaista uhkaa näköpiirissä. Suurempi uhka on siinä, että meidän ikiomalle kulttuurillemme kaikkineen ei anneta taloudellisia resursseja toimia niin, että ihmisten identiteetti tämän kummallisen maan asukkaina vahvistuisi.

Juuri sanottiin uutisissa että yritysten vientitulot ovat huippuluokkaa. Silti ihmisiä pannaan kilometritehtaille. Eikä niillä sitten ole varaa teatteriin, elokuviin, taidenäyttelyihin. Kaikki maksaa.

Ehkä yritykset ovat suisidaalisia.

Kulttuurinavigaattori kirjoitti...

Eikö ole aika järkyttävää havaita, että Venäjällä, Turkissa ja Englannissa tapahtuneet salamurhat ovatkin itse asiassa nykyaikaista sensuuria? Ainakin se on tekijä, joka ne yhteen niputtaa. Ennen sensuuri tapahtui saksimalla niitä osia pois viestinnästä, jotka eivät olleet toivottuja. Nyt sensori työntää sakset suoraan ei-toivotun ihmisen sydämeen.

Eivätkö myös Yleisradion dokumenttitoimittajien erottaminen tammikuussa ja Ylen toimittajalle varoituksen antaminen kritiikin takia ole sensuuria Made in Finland?

En oikein ymmärrä, miten markkinatalous söisi suihinsa ihmisten elinolosuhteita parantavan tiedon. Aika abstrakti väite.

Sotien suhteen asia on käsittääkseni toinen, niitä käydään markkinatalouden sanelemina ja presidentit toteuttavat niitä sen ehdoilla.

Yhdysvalloilla on hyvä itsetunto. Se on niin hyvä, että se tapattaa tuhansia nuorukaisiaan ja monikertaisesti ulkomaalaisia saadakseen öljyä koteihin ja autoihin, liiketoimintaa aikaiseksi ja puskettua innostunutta isänmaalisuutta kansaan.

EU:lta 142 miljoonan euron kartellisakot saaneen yhtiön toimitusjohtaja jatkaa toimintaansa Elinkeinoelämän keskusliiton puheenjohtajana. Herlin sai maataloustukia 2004 167 000 euroa. Tämä tapahtui eräässä maailman korruptiopuhtaimmassa maassa.

Yritysten vientitulot ovat huippuluokkaa, koska ihmisiä on pantu ja tullaan panemaan kilometritehtaille. Kuten J. Stalinin maassa, myös meillä kiintiöt on täytettävä, nääs.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...