Juha Menna, Omituisia ystävyyssuhteita, 2006-2007.
Nalle Ritvola, Aheba 2, 2007, punahonkaa ja huovutusta.
Ajatus siitä, että Afrikassa olisi suomalainen kulttuurikeskus tuntui monesta aluksi varmasti oudolta. Eihän Suomessa ole niitä kolonialismin siteitä, joita useissa Manner-Euroopan maissa on, hyvässä tai pahassa. Jazzista, rock´n´rollista tai kubismista huolimatta Afrikka on monelle suomalaiselle kulttuurinen terra incongita, tuntematon maa.
Marja-Liisa Mäki-Penttilä, Mama Wata II 2010, palmun oksa, puu, paperi.
Espoon EMMA-taidemuseossa keväällä esillä ollut näyttely Afrikan voima kertoi niistä siteistä, joita tunnetaan eurooppalaisen ja afrikkalaisen taidehistorian vuorovaikutuksessa. Huomenta Afrikka! kertoo siitä, miten nykysuomen taiteilijat dokumentoivat, reflektoivat, kommentoivat, tai muuten vaan ihastuvat sikäläiseen ilmapiiriin ja maisemaan.
Aino-Kaarina Pajari, Afrikan kosketuksia, 2004 (osa).
Villa Karolaisten näyttelyssä katsoja pääsee ainakin jossain määrin käsiksi siitä innostuksesta, joka toimintaa on leimannut. Eksotiikka ei näytä ohjaavan katsetta kuin ehkä kommentteina ja mukana on halu pohtia yhteiskunnallista tilannetta, kontrasteja ja ristiriitoja.
Jaakko Rönkkö, Seinäpiirros, 2010. Kuvassa taiteilija ja Outi Heiskanen keskustelevat.
Tiedämme, miten aikanaan Akseli Gallen-Kallelan matka Afrikkaan irrotti kirkkaita värejä hänen paletistaan. Useat Villa Karon taiteilijat ovat löytäneet uusia värejä, muotoja, materiaaleja tai näkökulmia tekemiseensä. Kansainvälisellä kulttuurivaihdolla ja vuorovaikutuksella on suuria vapauttavia voimia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti