Kulttuurijournalismi tuotantojen ketjuissa

Päivän menotärppi:Tokion filharmoninen kuoro Tapiolan kirkossa

Nokia tuo pelin Lontoon kaduille 

Segerstamin sinfoniassa kännykkä soi ja yleisö matkii koiraa 

Sopraano Anu Komsilla kysyntää New Yorkissa 

Päivän menotärppi: Bassosoolon SM-kisat Tavastialla 

Alan Waken myynti yskii 

Sarjakuvakäsikirjoittaja Harvey Pekar kuoli 

Päivän menotärppi: Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset Krapin kesäteatterissa 

Tässä parin viime päivien kulttuurin pääotsikoita HS.fi -verkkojulkaisusta, joka sisältää pääasiassa aiheita musiikista ja peleistä.

Olen taas tänä kesänä harrastanut mielipuuhaani, kulttuuriosastojen vertailevaa lukemista. Tuomioni on ankara: suomalaisten sanomalehtien kulttuuriosastot ovat menettäneet kosketuksen taide-elämään.

Jo kulttuuri-sanaa monet lehdet karttavat. Esimerkiksi Kaleva yrittää saada kulttuuriaan seksikkäämmäksi piilottamalla eufemistisen otsikon ”K2” kulttuuriosaston ja muun lehden väliin. 

Olen murehtinut juuri Kalevan kulttuuriosaston tason laskua, olinhan viitisentoista vuotta lehden avustajana. Nykyinen Kalevan kulttuuriosasto on valju varjo vain sitten taitavan, monipuolisen ja karismaattisen päällikkönsä Kaisu Mikkolan ajoista.

Suomalaisen kulttuurijournalismin paradigman muutosta voisi luonnehtia sanalla tuotantonäkökulma. Tämä näkökulman muutos kulttuurijournalismissa on yhtä näkyvä kuin 1970-luvulla politiikka ja puoluepolitiikka, joka oli silloin omnipotentti, kaikenkattava ja silloista journalismin kärkeä luonnehtiva aihe myös kulttuurin aloilla. Ero on ehkä siinä, että politiikka herätti 1970-luvulla joskus kiivaitakin debatteja, mutta nykyinen kesätapahtumien yleisömäärien uutisointiin syventyvä kulttuurijournalismi ei kiinnosta ketään.

Tänään kirjoitetaan uutisia ja raportoidaan mediassa kiihkeästi kulttuurin skandaaleista, blockbustereista, taiteen supertähdistä, tuottajan ja kuraattorin näkökulmista sekä ennätysmyynneistä. Lukijan kuvitellaan olevan kuin tuotantoyhtiön osakkeenomistaja, joka seuraa yhtiön kulttuurituotteiden menestystä.

Nykyinen suomalainen kulttuurijournalismi on vieraantunut taiteen arjesta. Taide-elämän hiki, veri ja kyyneleet eivät näy, tunnu eivätkä haise kulttuurijournalismin glamourin, viihteen ja kaupallisuuden maustamassa julkisuudessa. Kriitikot reagoivat valittuihin yksittäisiin taidetapahtumiin kuin Pavlovin koirat jauhelihaansa, mutta kokonaisuuksista, linjauksista tai kulttuuripolitiikasta puhutaan vain kuiskaten.

Miksi tämä paradigmaattinen muutos tapahtui suomalaisessa kulttuurin seurannassa? Siksi, että medioista itsestään, niin pienistä paikallislehdistä, radioasemista kuin suuremmista julkaisuistakin aina Helsingin Sanomia ja Yleisradiota myöten tuli yhä enemmän osia kulttuurin tuotantoketjuissa.

Tuotanto on kaikki kaikessa, jopa toimittajat ovat nykyisin tuottajia. Sisällöntuotannon mantraa on toistettu jo yli kymmenen vuotta, tuota ajatusta digitaalisen median organisoinnista. Ongelma on, että sisällöntuotannon ideaa on sovellettu mekaanisesti kaikille kulttuurinaloille ja se näkyy köyhtyneenä kulttuurijournalismina. Kulttuurijournalismi alkaa olla tuotantoketjujen kahleissa. Aikoinaan radikaalin, mutta nyt vanhentuvan ja usein mekaanisesti toteutetun sisällöntuotannon sijaan vapaalle ja itsenäiselle kulttuurijournalismille alkaa olla tilausta.

Politiikan seurannassa on kehitys kulkenut päinvastaiseen suuntaan kuin kulttuurissa: aikaisemmin sanomalehdet olivat usein politiikan subjekteja, nyt ne pyrkivät riippumattomuuteen, kommentoimaan ja raportoimaan politiikasta. Eurooppalaisten sanomalehtien tavoin suomalainenkin sanomalehdistö siirtyi vähitellen politiikan suhteen puolueettomaksi. Aikaisemmin sanomalehdissä kulttuuri oli objekti, jota kommentointiin, kritisoitiin ja tarkasteltiin etäältä. Nyt media on kulttuurin subjekti ja politiikasta on tullut objekti.

Entä mihin katosi valtakunnallisuuden käsite kulttuurista ja kulttuurijournalismista? Kulttuurin suhteen Suomi jakautuu yhä voimakkaammin osa-alueisiin, olipa kyse Hesarin kulttuuriosaston pääkaupunkiseudun kulttuuriseurannasta tai Kalevan traditionaallisesta, pohjoissuomalaisesta regionalismista.

En kaipaa takaisin kansallisvaltion yhtenäiskulttuurin kadotettuja aikoja, mutta varsin vähän meillä on keskusteltu siitä, että ainakaan kulttuurin suhteen ei ole enää olemassakaan Suomi-nimistä kokonaisuutta, tai sellainen on vain käsitteellinen tai potentiaalinen arvo.

Ehdotuksiani kulttuuriosastojen parantamiseksi:

• Brändätkää lehtenne kulttuurilla. Kulttuuri ja taide ovat kautta aikojen olleet merkkejä laadusta ja tasosta. Uutiset ja mainokset pitävät maailman pystyssä, mutta kulttuuri on se osa lehteä, joka sitä pyörittää. Ilman kulttuuria asiat eivät kerta kaikkiaan mene eteenpäin.
• Kouluttakaa vakituiset toimittajanne tuottajiksi, jotka organisoivat lehden toimittamista. Käyttäkää useita kriitikoita, asiantuntijoita ja graafikoita ja maksakaa heille hyvin. Kulttuuri on lajiurheilua, joten huomioikaa kaikki lajit. 
• Tehkää pitkiä sopimuksia, sillä jatkuvuus on sanomalehden suurin voimavara. Erään historioitsijan arvion mukaan ensimmäinen suuri taidekriitikko, ranskalainen Denis Diderot ei ollut kauhean hyvä kirjoittaja, mutta hänen maineensa kriitikkona perustuu siihen, että hän kirjoitti säännöllisesti yli 30 vuoden ajan. 
• Kehittäkää ilmaisjakelua eli verkkoversiota. Suomen sanomalehtien verkkoversiot elävät nyt pysähtyneisyyden aikaa, vaikka verkkojournalismissa on valtavia kehitysmahdollisuuksia. Ottakaa malli maailman laatulehdistä. Sanomalehtien tulevaisuus on verkoissa ja se joka ei tänään pärjää verkkolehtenä, ei pärjää huomenna minkäänlaisena lehtenä.
• Kulttuuriosastoissanne pitää tuoksua ja maistua taide-elämän hiki, veri ja kyyneleet. Siitä lukijanne tykkäävät ja ilman niitä on turha julkaista kulttuurista yhtään mitään.