Kun määristä tulee merkityksiä

"Monacon ruhtinas Albertin ja ruhtinatar Charlenen hääjuhlien eilistä suoraa televisiolähetystä seurasi keskimäärin 665 000 katsojaa. Helteisenä lauantai-iltana lähetetyn hääohjelman katsojahuippu oli 716 000 katsojaa."

Näin pöheästi uutisoi Yle yhtiön edellisen päivän ohjelman katsojamääriä. Ruhtinas Albertin häitä oli näytetty Yleisradion TV1-kanavalla edellisenä iltana klo. 17.10.- 20.30 yhtäjaksoisena ohjelmana lähes kolme ja puoli tuntia.

Ilmeisesti hääohjelmien katsojasuosio on kuitenkin hiipumaan päin, kun uutisessa todettiin vuosi aikaisemmin Ruotsin kruununprinsessa Victorian ja prinssi Danielin häiden keränneen enimmillään yli miljoona katsojaa.

Hauskaahan sitä oli katsella jonkin aikaa, mutta jäin kysymään mahtihäiden mahtiohjelman merkitystä. Televisio pystyisi keräämään monellakin aiheella yli puoli miljoonaa katsojaa lauantai-iltana varsinkin, jos siihen varattaisiin koko ilta.

Älyllistä laiskuutta?

Meille tolkutetaan tolkuttamasta päästyäänkin katsojalukuja, lukijamääriä, levikkilukuja, kuuntelijamääriä, kävijälukuja, klikkauksia ja myyntilukuja. Suuntaus on näkynyt hyvän aikaa varsinkin lehtien kulttuurisivuilla, ja nyt on syytä kysyä, miksi toimittajat hypnotisoituvat lukumääristä?

Nykyajan johtavan ideologian, kapitalistisen markkinaliberalismin mukaan arvoa säätelee ja ohjaa markkina. Myös kulttuurin ohjaajaksi, suuntaa näyttäväksi sormeksi halutaan tämän ajatuksen mukaisesti markkinavoima. Markkinaliberalismi siis sanelee, että myös kulttuurisivuilla merkitysten pohdinta vaihdetaan määrien puntarointiin.

Mielestäni on vain hyvä asia, että määrällisyys saa sijansa myös kulttuurin kentällä. Mutta on vulgaaria korvata merkitykset määrillä kokonaan. Ja vielä vulgaarimpaa on lopettaa kulttuurin merkitysten pohtiminen määrien kustannuksella. Se on älyllistä laiskuutta.


Tähän Suomen lehdistö on valitettavasti mennyt mukaan. Merkitykset ovat muuttuneet klikkailuksi markkinaliberaalin ideologian saatua yhä tiukemman otteen viestintävälineissä.

Esa Mäkinen pohti viime viikolla Hesarissa samaa asiaa kuin minä Kulttuurinavigaattorissa, Kritiikkiportin kohtaloa. (HS Kulttuuri, Kritiikkiportti oli huono ja kallis 29.6.2011).

Hän vertasi epäreilusti Kritiikkiporttia kaupallisen amerikkalais-englantilaisen viihteen pisteytysarviointiin tähtäävään Metacriticiin, joka keskittyy elokuviin, peleihin, televisioon ja musiikkiin. Myöskään Kirjaseurantaa ei voi verrata Kritiikkiporttiin, koska se keskittyy taiteenaloista vain yhteen, kirjallisuuteen.


Klikkailua vai kritiikkiä?

Olisi joskus hyvä pohtia, mitä tarkoittavat verkkosivujen vierailijamäärät eli klikkaukset? Mäkisen artikkelin tietojen mukaan Kritiikkiportissa vieraili 3 000 – 5 000 kävijää viikossa, kun taas Kirjaseurannassa, jota ei artikkelin mukaan ole edes ”virallisesti” avattu ”kävijöitä” oli toukokuussa 40 000.

Kokenut blogari tietää, että lisäämällä vaikkapa sanat ”Michael Jackson” suomenkieliseen blogikirjoitukseen voi kerätä tuhansia klikkauksia sellaisistakin maista, joissa suomea ei juuri kukaan ymmärrä. Kirjoitin keväällä 2010 Helsingissä vierailleesta Georg Baselitzista, joka on nykytaiteen supertähti, maailman sadan vaikutusvaltaisimman taiteilijan joukossa. Sain Kulttuurinavigaattorin artikkelin lukijoiksi paljon vierailijoita eri puolilta maailmaa maista, joissa ei takuulla ymmärretä suomea, tai ainakaan ei seurata Georg Baselitzin verkkoelämää suomen kielellä.

Määrällisyys ruokkii itseään. Määrien mittaamisessa ei ole mitään vikaa, mutta on täysi syy kysyä, mitä mittarit mittaavat? Vaikuttaa siltä, kuin määrällinen, mitattavuuteen perustuva ajattelu estäisi meitä arvioimasta merkityksiä.

Määrällisen seurannan vaarat

Verkkosivujen klikkaukset eivät kerro mitään esimerkiksi siitä ajasta jonka vierailija käyttää lukemiseen. Seuratessani verkkosivujen kävijämääriä huomasin, että yli 70 prosenttia artikkelin klikanneista viipyy sivulla alle viisi sekuntia.

Ongelmana on se, että missään mediassa julkaistujen viestien lukutapoja ei ole pystytty selvittämään. Jos TV1 esittää lauantai-iltana kolme ja puoli tuntia kestävän ohjelman, melko moni katsojista seuraaa ohjelmaa pelkästään siksi, että he ovat aina ennenkin katsoneet televisiota noihin aikoihin. Ja alle viisi sekuntia verkkosivulla viipyvää ei voi kutsua lukijaksi, vaan kävijäksi.

Kaikkia viestejä ei oteta vastaan pikaisesti. Tällaisesta voisi mainita esimerkkinä jonkun taidekritiikin tapaisen tekstin, jota aiheesta kiinnostunut saattaa lukea ”lähilukuna” rivien välitkin, ja huomioida sellaisetkin asiat, joista kirjoittaja ei mainitse. Tai hyvä dekkari on teksti, jota ei oikeastaan voi lukea huolimattomasti, koska silloin menettäisi tärkeimmän lukemisen mukana tuoman jännityksen.

Lähellä lienee myös aika, jolloin verkkojulkaisujen kävijämääriä aletaan manipuloida. Sellaisen organisoiminen ei ole varmaankaan monimutkaista, kun verkkopalveluiden estohyökkäykset ovat jo osa verkkoelämän arkea.

Määriin perustuva seuranta on vaarallista myös siksi, että eri kulttuurialojen yleisömäärien relaatio eli vertailu keskenään ei ole mahdollista. Jos television ohjelma saa miljoona katsojaa, se on valtava määrä Suomessa. Jos taidenäyttely saa yli sata tuhatta katsojaa, se on myös valtava määrä. Jos runokirjaa myydään yli tuhat kappaletta Suomessa, se on jo valtava menestys.

On myös kerrottava sellaisista kokeellisista ja avantgardistisista kulttuurin aloista, jotka eivät ole suurten yleisömäärien suosiossa. Ne kun usein ovat varsinaisia kulttuurielämän moottoreita.

Uusi rationalismi

Ilmeisesti kulttuurijournalismin suunnanmuutoksessa on pohjimmiltaan kyse hämmennyksestä, jota pohdin pari viikkoa sitten artikkelissani sivistysporvarin maailmaan tulleesta muutoksesta. Aikaisemmin toimittajat nojasivat vahvasti normatiiviseen arviointiin, jossa pohdittiin kiihkeästi ”tavallisen ihmisen” tajuntaa ja arvomaailmaa.

Uusi määrällinen tarkastelutapa on tuonut journalismiin rationalismia, joka on aiheuttanut sen, että lähes koko kulttuurielämän seuranta on alistettu markkinavoimille.

Toki klikkauksiin perustuva arviointi eli kävijäseuranta on tuonut myös paljon hyviäkin tarkastelutapoja. Mutta se ei ole poistanut journalismin perinteistä kysymystä siitä, mikä merkitys viestinnällä on lukijalle. Siihen tulokseen täytyy nyt ja tulevaisuudessakin päästä toimittajien oman ajattelun avulla.