”Sorry, Bob, mutta olet lopultakin stuckisti.” Näin päätti kommenttinsa The Guardianissa Germaine Greer, joka arvioi sunnuntaina esitettyä Robert Hughesin televisioesseetä Britannian Channel 4:lla. Lause vaatii vähän selvitystä.
Stuckistit ovat brittiläislähtöinen taiteilijaryhmä, jonka nimi tulee sanasta ”stuck” (ks. Kulttuurinavigaattori: Stuckistit). Ja Robert Hughesin televisioessee, josta oli Guardianissa ennakkojuttu jo hyvissä ajoin ennen kohuhuutokauppaa, asettui voimakkaasti Damien Hirstiä, hänen taidettaan ja ylikierroksilla pyörivää taidekauppaa vastaan (ks. Kulttuurinavigaattori: Robert Hughes: Mona Lisan kirous).
Greerin mielestä Hughes ei ymmärrä, että kyse ei ole Damien Hirstin taiteesta sinänsä, vaan koko huutokauppa oli hänen taideteoksensa. Germaine Greer palauttaa mieleen kriitikon muut inhokit, Georg Baselitzin, Jean-Michel Basquiatin ja Julian Schnabelin. Greer piikittää: ”Hughesin leima on tehty taitavasti ja tarttumaan sitkeästi uhriinsa.”
Damien Hirstiä Greer puolustaa sanomalla, että hänen kiistämätön neroutensa on se, että hän saa ihmiset ostamaan teoksiaan. ”Damien Hirst on brändi, koska 21 vuosisadan taidemuoto on markkinointi. Näin vahvan brändin kehittäminen niin huomiota herättävän kuluneeseen perusteluun on valtavan luovaa – jopa vallankumouksellista."
Samaa mieltä tuntuu olevan The New York Timesin Roberta Smith, joka lausui painavan sanansa asiaan otsikolla, jonka voisi kääntää ”Joukkomylvinnän jälkeen: huutokaupan jälkeinen ruumiinavaus.”Smith kysyy aluksi, muuttiko Hirst paradigmaa vai saiko hän aikaan vain paljon melua, rahaa ja uutisia? Hänen myyntipottinsa oli siis noin 150 miljoonaa euroa, josta osa menee huutokauppakamarille ja osa taiteilijalle. Jakoa ei ole julkaistu, mutta Smith puolustaa Hirstin huutokauppaa ohi gallerioiden toteamalla, että häntä edustavat galleriat Lontoossa ja New Yorkissa olisivat vieneet provisioina 50 prosenttia teosten myyntihinnasta.
Eräs suomalainen taiteilija totesi viime viikolla samaa sanomalla, että jos syntyisi tilanne jossa galleriat veisivät kohtuuttoman osan teosten myyntihinnasta, suomalaiset taiteilijat perustaisivat oman gallerian.
Roberta Smith toteaa, että nousseet kiistat ja häly eivät merkitse paljoakaan spektaakkelin lisäksi, joita ovat Hirstin taide, elämä ja ura. Huutokaupan menestys ei edes kerro paljoakaan taidemarkkinan ei-Hirstin osuudesta, vaikka jokainen siihen osallistunut on iloinen siitä, että myynti ei epäonnistunut.
Pirstaloituva markkina
Kriitikko toteaa hämmästyneensä, kun niin monien mielestä aivan viime aikoihin asti taide ja raha ovat olleet aina vastakkaisilla puolilla, ikään kuin ne eivät olisi olleet aina läheisesti yhdessä. Smithin mielestä taiteilijoiden täytyy selviytyä, ja he tekevät taidetta myytäväksi, se on eräs myönteinen reaktio, jota he töilleen haluavat.
”Taidemarkkina on Mr. Hirstille sitä, mitä populaarikulttuuri on Jeff Koonsille: hänen pääasiallinen sisältönsä. Hirst rellestää paljastamalla sen koneiston ja saamalla sen hyppäämään vanteidensa läpi. Tässä mielessä hän on saanut eniten irti 1980-luvun lopun kulutustavaroihin mieltyneestä taktiikasta, joka tunnetaan Neo-Geona kiiltävine pintoineen, kalliine materiaaleineen ja todellisuuden kappaleiden hämmästyttävine uudelleenasetteluineen. ”
Roberta Smith arvioi, että Hirstin huutokauppa todistaa kiinnostavasti, ei niinkään kasvavasta, ”demokratisoituneesta” taitemarkkinasta, vaan globalismin mukana tulevasta sirpaloitumisesta. Taidemaailma voi laajentua vain tiettyyn rajaan asti ennen pirstaloitumistaan ja tuo hajoaminen on alkanut. Olipa kyseessä Kiina, Moskova, Christien tai Damienin maailma, taiteen eri kuningaskunnat ovat lisääntymässä hieman limittäisiin, enemmän tai vähemmän alueellisiin piireihin, josta on ehkä aina aikaisemminkin ollut kyse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti