Kritiikin pisteet ja minän mittarit

Hesarissa oli tänään Jussi Pullisen artikkeli kritiikin pisteytyksestä. Aikoinaan kyllästyin antamaan pisteitä ennakkokatsauksissa, jossa listattiin kevät-, kesä- ja syyssesonkien näyttelyt. On melko yhdentekevää, saako joku näyttely neljä tai kolme pistettä. Hyvä-huono akseli taas on liian kaksinapainen. Kritiikin tehtävänä on herättää lukijan ajatuksia ja keskustelua aiheestaan.
Kritiikki on ikivanha eurooppalaisen kultuurikeskustelun laji. Se oli ja on myös osa tieteellistä teorianmuodostusta. Analyysi, jonka perään Hesarin jutussakin kysellään, jää tähtien ja pisteiden annossa pois. Tärkeää olisi, että myös päivälehtikritiikissä olisi esitettynä analyysi jollakin tavalla, niin vaikeaa kuin se merkkien puristuksessa taisteleville kriitikkotoimittajille onkin. Tänään kukaan ei analysoi muuta kuin pörssikursseja ja jääkiekko-otteluita.

Jutun paras kommentti – siitä annan hänelle viisi ruusuketta – tuli Helena Yläseltä, joka sanoo vierastavansa tähtikulttuuria arvosteluissa.

Helena Ylänen sanoo: ”Se, että nykyaikainen yleisö, joka ei ole kiinnostunut elokuvasta vaan omasta viihtymisestään, niin raivokkaasti haluaa tietää kannattaako tätä leffaa katsoa, on oikeastaan kirjoittamisen arvoisen kritiikin surma. Ainoa asia, jonka kriitikko voi tietää, on mitä hän itse ajattelee.”

Aikaisemmin kriitikot piiloutuivat kaikentietäväisyyden naamarin taakse. Formalistinen taidekritiikki antoi ymmärtää olevansa objektiivista ja tieteellistä. Sen suunta oli aina ylhäältä alas.
Sana ”minä” tuli taidekritiikkiin 1980-luvulla.
Taiteen subjektiivisen aallon mukana tuli introspektiivinen eli itseään tarkkaileva kriitikko. Introspektiivinen kritiikki on pahimmillaan sitä, että kuten Helena Yläsen mainitsema vain omasta viihtyvyydestään kiinnostunut yleisö, kriitikko on kiinnostunut vain itsestään.

Kriitikot alkoivat tarkkailla enemmän omaa reagointiaan kuin kritikkinsä kohtena olevaa taiteenalaa, aihetta ja sen analysointia. Minästä tuli kritiikin mittari.

*

Julkisen sanan neuvoston aktiiviselle puheenjohtajallekin voisi antaa pisteitä. Pekka Hyvärisen mielestä lehtien pitäisi suitsia nykyistä tiukemmin internet-keskustelupalstojensa kirjoittelua. Savon Sanomien haastattelema Hyvärinen nimeää yhdeksi keinoksi sen, että kirjoittajat esiintyisivät omilla nimillään.

Olen pitkään seurannut sekä lehtien että ylipäätään yleisen verkkokirjoittelun tilaa. Verkkoviestinnässähän on mahdolisuus nimettömyyden suojassa tehdä melko törkeitäkin asioita. Esimerkiksi Jokelan koulusurmassa oli yhtenä taustatekijänä pitkälle mennyt verkkoestottomuuden psyykkinen tila. Olen pari kertaa kirjoittanut Kulttuurinavigaattorissakin aiheesta ja tuosta niin sanotusta verkkoestottomuuden ongelmasta, jossa on melkoinen tutkimuksellinen perusta.

Väitän, että verkkoviestinnästä yleensäkin joudutaan käymään jotain vastaavaa laajaa valistuskampanjointia kuin kännykän käytöstä taannoin. Ohjeita verkossa käyttäytymiseen toki on olemassa, mutta ne eivät valitettavasti näytä menevän perille. Keskustelupalstoille tarvitaan toiminta- ja käyttäytymissääntöjä ja mielestäni yhtenä toimenpiteenä voisi olla nimettömyyden poistaminen.