Kulttuuripolitiikka: Persut taistelevat suomalaisuuden puolesta postmodernismia vastaan

Olin yllättynyt Perussuomalaisten vaaliohjelman kulttuuripoliittisesta ohjelmasta. Puolueiden kulttuuripoliittiset ohjelmathan kuuluvat kultaiselle 1970-luvulle, jolloin kaikki oli politiikkaa. Silloin kaikki tiesivät varmasti mitä puoluetta toiset edustivat, tavallisesti paremmin kuin ne toiset itse.

Viime vuosikymmeninä poliittiset puolueet Suomessakin ovat tyytyneet hiljaisempaan meuhkaamiseen kulttuurissa. On otettu opiksi periamerikkalaisesta, neoliberalistisesta ja minimalistisesta ajatuksesta: mitä vähemmän politiikkaa on kulttuurissa, sen parempaa on kulttuuripolitiikka.

Toistellessaan itsenäisyyttä, omaleimaisuutta ja identiteettiä Perussuomalaiset toteavat kulttuuriohjelmassaan, että ”Kulttuuristamme on huolehdittava poliittisin keinoin”.

Mielestäni kulttuuripolitiikka on tärkeä asia, mutta kulttuuria pitää myös suojella politiikalta. Emme tarvitse enää kulttuurin eri aloja pompottavia enemmän tai vähemmän amatöörimäisiä presidenttejä, kansanedustajia tai kulttuuriministereitä, ne ovat toivottavasti ohitettua aikaa.

Kulttuurin suojelemiseksi lyhytnäköiseltä politiikalta on vanha keino, säätiöt. Esimerkiksi Valtion taidemuseota on esitetty säätiöperusteiseksi ja eräs syy lienee monenlainen pikkupolitikointi, joka on vähitellen leikannut laitoksen talouden rapakuntoon. On myönnettävä, että niin sanottu parlamentaarinen demokratia ei pysty kehittämään museolaitosta pikäjännitteisesti. Politiikka kun on yhä enemmän pätkänäköistä, mutta kulttuuri ei tule toimeen ilman pitkiä prospekteja.

En ole myöskään kulttuurisäätiöiden innokas puolestapuhuja. Ne näyttävät mahdollistavan kaikenlaisen kähminnän ja huononkin asioiden hoidon, kuten osoittaa muutama vuosi sitten pahasti karille ajanut Näyttelyvaihtokeskus Frame.

Paluu yhteen kulttuuriin 

Perussuomalaisten kulttuuripoliittinen ohjelma on manifestinomainen julistus siihen suuntaan, mitä oikeistopopulismilta voi odottaakin. Suomalaisuuden ja identiteetin käsitteitä toistetaan siinä niin usein, että terve lukija alkaa epäillä, onko omintakeiseksi ja ainutlaatuikseksi mainostetussa suomalaisuudessa sittenkään niin paljon ylistämisen aihetta.

Olen samaa mieltä Persujen kanssa siitä, että suomalaisuuden merkitys ja arvo ei ole vähentynyt globalissa maailmassa. Mutta olen myös sitä mieltä, että kaikista lisääntyneen kansainvälisyyden välineistä ja vaihdoista huolimatta Suomen ongelma on se, että olemme kaukana Euroopasta ja yhä tarvitsemme kansainvälisyyttä. Jos Persujen ohjelman mukaan jäämme vain toistamaan itsellemme ja muille suomalaisuuden erinomaisuutta, ajaudumme nopeasti kulttuuriseen Suomi-umpioon.

Perussuomalaiset toteavat, että monikulttuurisuudella ei voi korvata kansallista identiteettiä, eivätkä he aseta näitä toistensa vastakohdiksi. Siihen voisi todeta, että kaikissa länsimaissa kulttuurin dynamisuutta on viime vuosikymmeninä lisännyt monikulttuurisuus, etnisten ja sukupuolisten vähemmistöjen vuorovaikutus valtakulttuureiden kanssa. Sellaista kulttuuria tarvitaan Suomessakin.

Tässä kulttuurijulistuksessa minua vaivaa se, että kulttuuri-sanaa käytetään siinä yksiköllisessa mielessä. Eihän ole olemassakaan mitään yhtä suomalaista kulttuuria, on vain kulttuureita. On kyseenlaista edes pyrkiä yhteen kulttuuriin. 

Postmodernismi hyvä vihollinen 

Persujen kulttuuriohjelmassa on muutamia konkreettisia ideologisia vaatimuksia:

”Historiantunneilla on korostettava suomalaista ihmettä, kuinka köyhästä ja syrjäisestä maasta nousi koko maailman tunnustama edistyksen ja vaurauden kansakunta – vieläpä ilman suuria luonnonrikkauksia. On myös tuotava esiin, kuinka tärkeää itsenäisyys on ollut suomalaiselle menestystarinalle, ja kuinka se onnistuttiin säilyttämään sodissa, joista selviytyminen oli sekin jo yksistään ihmeellistä. Ilman itsenäisyyttä kansakunta ei saa itse pitää oman työnsä tuloksia. Ilman itsenäisyyttä kulttuurin, yhteiskunnan, omaleimaisen sivistyksen kuin materiaalisen hyvinvoinnin kehittäminen on muissa kuin omissa käsissä.”

Tämä on tyypillistä uusnationalismia, jota on paljon esimerkiksi Venäjällä. Teksti kertoo siitä, että Perussuomalaiset pyrkivät totalitarismiin.

Persut diggaavat ”Edelfeltin ja Gallen-Kallelan upeita maalauksia sekä Sibeliuksen maailmankuuluja sinfonioita”. Heidän mielestään niiden merkitys osana jokaisen suomalaisen yleissivistystä on vähentynyt. Onko vähentymistä se, että Edelfeltin näyttelyä 2004 kävi katsomassa Ateneumissa yli 300 000 katsojaa, eivätkä Akselin ja Jannen teoksetkaan ihan tuntemattomia ole?

Jos Persut pääsevät toteuttamaan kulttuuripolitiikkaansa, koittaa Suomessa postmodernismin kuolema. He uhoavat kokevansa, että ensisijaista on suomalaisen kulttuuriperinnön säilyttäminen ”postmodernin nykytaiteen tukemiseen verrattuna”. Valtion kulttuurirahoja siis ajatellaan käytettävksi ideologisiin tarkoituksiin, vahvistamaan ”suomalaista identiteettiä”. Hirttonarun jatkeeksi ripustetaan ”tekotaiteelliset postmodernit kokeilut”, jotka olisi Persujen mielestä ylimielisesti syytä jättää ”taloudellisesti yksittäisten henkilöiden ja markkinoiden vastuulle”.

Totalitaristisille pyrkimyksille on aina ollut ominaista hyvän vihollisen löytäminen myös kulttuurista. Saksan fasisteille se oli ”rappiotaide” ja Neuvostoliiton kommunisteille se oli ”formalismi” ja ”abstrakti taide”. Perussuomalaisten kulttuuripolitiikassa ei ole siinä mielessä mitään uutta. Se haluaa ohjata Suomea autoritaarisempien maiden suuntaan.