Mediasopivaa vai sopimatonta?

Kulttuuriministeri Tanja Karpela joutui viime keväänä mediamyllyyn. Hänen ongelmakseen tuli – ei se, miten saavuttaa julkisuutta, vaan – se, miten ex-missin, kansanedustajan ja kulttuuriministerin pitäisi säädellä julkisuuttaan. Aihe läikkyi yli laitojen ja kohu päättyi siihen, että julkisuudesta tuli varsin repivä asia hänelle itselleen.

Kulttuuriministerin julkisuudesta käyty venttiilinvääntö on paradoksaalinen vastakohta sille, mitä muut miettivät joskus päänsä puhki. Muun muassa taiteilijat, heidän kuraattorinsa, kustantajansa ja sponsorinsa haluavat julkisuutta, jota media varsin niukasti putkestaan lorottaa.

Yhden lööppi on toisten kuoppa. Saattaa jopa käydä niin, että media sulkee täysin hanansa, eikä vuosikausia sydämellä ja verellä valmistettu taidenäyttely, esitys tai konsertti saa liikkeelle yhtään kriitikkoa, yhtään kulttuuritoimittajaa tai yhtään paikallisradion mikrofonikättä.

Vaikka maassa koulutetaan yhä enemmän taiteilijoita ja tuotetaan yhä enemmän taidetta, kulttuuria ja taidetta koskeva viestintä ei ole pysynyt ajan tasalla. Aikoinaan taidekritiikki oli lähes ainoa taidetta ja vielä olemattomia kulttuuriosastoja välittävä informaation muoto.

Tänään amerikkalainen kohutaiteilija Jeff Koons saa liikkeelle kymmeniä toimittajia karismaattisella esiintymisellään. Juhani Palmu on toinen äärimmäinen esimerkki median tautologisen junttihömpän generaattorin kaltaisesta vuorovaikutuksesta. Jeff Koonsin näyttely sai aikaan Suomessa neljä taidekritiikkiä, eikä Juhani Palmun saama kritiikkikään voi ylpeillä lukumäärillään.

Nykyisin taiteilijat koulutetaan jo taidekouluissa esiintymään ja valitsemaan taidettaan selostavat “soundbytet” huolellisemmin kuin värit teoksissaan. Mediakorrektiin taiteeseen – voitaisiin ihan hyvin käyttää tätä sanaa sen vastinen “poliittisesti korrekti” tavoin – kuuluu myös pari valittua fraasia uusimmilta ranskalaisilta muotifilosofeilta, joista on tullut uuden taiteen small talkia.

Onko niin, että yhteiskunnan medioituminen luo omia pelisääntöjään, jolla on varsin vähän tekemistä taiteen pelisääntöjen kanssa? Niin sanotun uuden journalismin on pelätty “Seitsenplussaistavan” myös laatulehtiä. Esimerkiksi Tanja Karpela –kohun takana oli myös muutamien vaikutusvaltaisten journalistien kädenvääntöä.

Jos ennen olisi pyöritetty nykyisenkaltaista mediasopivien taiteilijoiden jauhelihamyllyä, emme olisi koskaan kuulleetkaan sellaisista taiteilijoista kuin Henri de Toulouse-Lautrec, Helene Schjerfbeck, Wäinö Aaltonen tai Jan-Erik Andersson. Jälkimmäinen on kansainvälisesti tunnettu turkulainen nykytaiteilija, jolla on vaikea puhevamma, Wäinö Aaltosen kuurouden monet tietävät, kuten Helene Schjerfbeckin tai Toulouse-Lautrecin vammaisuudetkin.

Sopisivatko he nykymedian mukaiseen malliin, vai olisivatko he mediasopimattomia taiteilijoita? Henry de Toulouse-Lautrec, Helene Schjerfbeck, Wäinö Aaltonen ja Jan-Erik Andersson.

Pienimmänkin kunnankirjaston vaatimattomassa harrastajataidenäyttelyssä käynyt tietää, että taiteessa on ensimmäiseksi kyse siitä, mikä on yleisön silmiä tai korvia lähinnä, taiteilijan työn tulos. Tämä ei junttihömppään rakastuneen median kalloon mahdu.

Yleisön ja lukijoiden sivistäminen tarkoittaa sitä, että kulttuurin tuloksia sanallistetaan, niistä puhutaan. Tätä sanotaan keskusteluksi. Median pitäisi kantaa vastuu myös sellaisesta taiteesta, joka ei uuden journalismin edustajien mielestä ole mediayhteensopivaa.

Eiväthän kaikki taiteilijat ole lipeväkielisiä amerikkalaisia pölynimurikauppiaita.