Lontoon polkuja 11: Vastaanoton rajoilla

Leonardon näyttelyyn jonottamassa.

Ajattelin olevani ovela ja poljin paikalle maanantai-aamuna hyvissä ajoin ennen kymmentä. Mutta muutama tuhat muutakin ihmistä oli ajatellut olevansa myös ovela.

Menin jonon päähän, joka ulottui jo kiemurrellen pitkälle Lontoon National Galleryn eteen. Se alkoi museon läntisestä Sainsbury siivestä, jonka suunnittelivat postmodernistit arkkitehdit Robert Venturi ja Denise Scott Brown (1991). Väkeä saapui koko ajan niin, että pian jono jatkui Trafalgarin aukiolle.

Kaksi keltaiseen turvaliiviin sonnustautunutta naisopasta tuli selostamaan ystävällisesti, että teidän mahdollisuutenne varata lippuja seuraavaksi päiväksi saattaisi olla mahdollista aikaisintaan puoli viideltä iltapäivällä. He sanoivat, että ensimmäiset jonottajat tulivat paikalle tänä aamuna puoli kahdeksalta. Kyse oli siis maanantaista ja kello oli 10.00 aamulla.

Olen ammatiltani toimittaja, joten kysyin, että pääseekö sisään pressikortilla. Olen kansainvälisen kuvataidearvostelijain liiton AICA:n jäsen. Nainen viittasi sivuovelle ja sanoi, että olkaa hyvä, tuota tietä.

*     *

Leonardon näyttelyn – johon siis pääsin melkein jonottamatta ja täysin ilmaiseksi pressikortilla – lippu maksaa 16 puntaa. Näyttelyn lipusta pyydettiin kuitenkin viime viikolla 400 puntaa eBayssa.

Järjestäjän, National Galleryn mukaan lippujen jälleenmyynti on kuitenkin kiellettyä. Jos jälleenmyydystä lipusta kärähtää, tällainen pääsylippu takavarikoidaan ilman korvausta ja lipun haltijalta kielletään pääsy koko näyttelyyn. BBC kertoo, että museo on ottanut yhteyttä luvattomiin välittäjiin mustan pörssin kaupan lopettamiseksi.

Tällä suuren suosion saavuttavalla taidenäyttelyllä, blockbusterilla on muitakin ongelmia. Näyttelynvalvojien ammattiliiton lakko uhkasi näyttelyn turvallisuutta. Lakon takia valvojien määrää vähennettiin vain yhdeksi vartijaksi kahta huonetta kohti. Tämä oli melkoinen riski, sillä vaikka teosten valvontaa tehdään varsin monenlaisilla teknisillä keinoilla, elävät vartijat ovat korvaamattomia.

Jotta Leonardon teoksia – näyttely kattaa siis yhdeksän Leonardon maalausta, lukuisia luonnoksia ja aikalaistaidetta – voisi katsoa miellyttävästi ja turvallisesti, ensi vuoden helmikuun alkuun asti avoinna olevaan näyttelyyn voidaan päästää korkeintaan 180 henkeä puolessa tunnissa. Jonkin laskelman mukaan tämä tarkoittaa, että sulkemiseen asti vain 200 tuhatta katsojaa pystyy näkemään näyttelyn.

Tämän takia pääsyliput ovat synnyttäneet ja tulevat synnyttämään mustan pörssin markkinoita. Sellaista säännöstely aina aiheuttaa.

Jos yleisön lukumäärä pitää paikkansa, 200 000 on melko pieni yleisömäärä blockbuster-taidenäyttelylle Lontoon kokoisessa kaupungissa. Kun tällaisen näyttelyn aikaansaanti on suurten ammatillisten, taloudellisten, diplomaattisten ja poliittisten uhrausten ja sopimusten tulos, voi kysyä kannattaako moinen ylipäätään?

*     *  

Klassisten taiteiden esittämisen ja välittämisen ongelma on se, että niiden välittämisen mekanismi ei voi palvella yhtä suuria ihmisjoukkoja kuin massamedia, sanomalehdet, radio, televisio ja internet.

Kärjistetysti sanottuna taiteen suosio voi olla niin valtava, että sen esittäminen niille, jotka sitä haluaisivat nähdä, on joskus mahdotonta.

Esimerkiksi Lontoon Tate Moderniin, vanhan voimalaitoksen luolamaiseen rakennukseen marssii yli viisi miljoonaa kävijää vuodessa.

Tate Modernin tuleva lisärakennus, taustalla entisen voimalaitoksen seinä.

Kun Tate Modern avattiin vuonna 2000, varauduttiin kahteen miljoonaan kävijään. Nyt museon voimalaitosrakennuksen taakse rakennetaan kovalla kiireellä sveitsiläisten arkkitehtien Herzog & Meuronin suunnittelemaa 11-kerroksista rakennusta. Kun lisärakennus päätettiin rakentaa lamasta huolimatta vuonna 2010, Tate Modernissa oli käynyt 45 miljoonaa vierailijaa.

Museon johtaja Nicholas Serrota kommentoi haastattelussaan, että tavallaan Tate Modern on oman menestyksensä uhri. Näyttelysalit ovat ylikansoitettuja, eikä museo tarvitse ainoastaan lisää tilaa, vaan useita erilaisia tiloja.

*     *

Kuvataiteen esittämiseen liittyvät ongelmat ovat kuitenkin pieniä verrattuna teatterin ja oopperan kohtaamiin. Joskus suosittu esitys ei voi saada koskaan niin paljon yleisöä, kuin sen haluisi nähdä ja kuulla.

Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että teatteri- ja oopperasaleissa on vain rajattu määrä istumapaikkoja ja esityksiä voi olla vain rajattu määrä. Eivätkä teatteri- ja oopperatalojen henkilökunnat halua toistaa vuositolkulla sama esitystä.

Sellaisia ovat suurten ongelmat.

*     *

Päätän tähän Lontoon polkuja juttusarjan, jonka tein 8.- 24.11.2011 Lontoossa ja osittain palattuani Suomeen. Matkustin Lontooseen Tukholman kautta, jossa näin Turnerin, Monetin ja Twomblyn näyttelyn Moderna Museetissa ja josta myös kerroin Kulttuurinavigaattorissa. Matkan toteutumisen mahdollisti Suomen Taideyhdistyksen myöntämä kuvataidearvostelijoille tarkoitettu Richter-apuraha, josta kovasti kiitän.

Gallen-Kallela ja Värin voima looppaavat

Akseli Gallen-Kallela – Eurooppalainen mestari ja Värin voima – Teoksia Tretjakovin gallerian kokoelmista 23.9.2011 – 15.1.2012 Helsingin taidemuseossa.

Pöydällä on absintti- ja viinalaseja, viinapulloja ja vesikannu. Oskar Merikanto on sammunut pöydän ääreen, Robert Kajanus pöydän päässä ja Jean Sibelius tuijottavat juopunein katsein. Akseli Gallen-Kallela on maalannut itsensä näytelmän valppaana seuraajana, hieman taustalle kuin kepposen järjestäjänä, taikurina. Maalauksen ilmapiiri on viinan ja tupakan höyryä, se on täynnä deliriumia, dekadenssia ja mystiikkaa.

Yleisölle tarjoutuu varsin harvinainen mahdollisuus nähdä yksityiskokoelmassa oleva Symposion-maalaus Helsingin taidemuseon Tennispalatsin yläkerrassa. Taiteilijan perikuntien välisen riidan takia se tunnetaan enemmänkin sen toisen version, Mäntän Gösta Serlachiuksen museossa olevan luonnosmaisemman Probleemin kautta.

Symposion on Suomen taidehistorian maalaus, jota voisi kutsua myytiksi tai kulttikuvaksi. Tosin maalaus myyttinä on paradoksaalinen nimitys Akseli Gallen-Kallelan tuotantoon, jossa keskeistä oli myytin murtaminen.

Gallen-Kallela oli suoran ja selkeän maalauksen tekijä, joka uudisti Kalevalan kuvauksen sanoutumalla irti mytologisesta ja akateemisesta, usein vaikeaselkoisesta taiteesta. Hän oli siinä radikaali uudistaja, myytinsärkijä.

Gallén kuului 1800-luvun lopulla Ferkelin piirin – sana tulee Berliinin Brandenburger Torin lähellä, Unter den Lindenillä olleesta Zum schwarzen Ferkel (Musta porsas) kapakasta. Sen välittäjä, nykyisin häntä voisi kutsua ryhmän kuraattoriksi, oli kirjailija Adolf Paul. 

Suurten avantgardistien seura ei kuitenkaan tehnyt Gallénista kaltaistaan. Hän ei omaksunut 1800-luvulla syntynyttä eurooppalaisen boheemin ja avantgarden taiteilijan roolia. Hänen ystävänsä Edward Munch ja August Strindberg uudistivat taidetta enemmän ja juuri avantgardismin kaanonin mukaan. Kiinnostava kansainvälisen taiteilijan ystävyyskontakti oli myös Maxim Gorki, jota myöhemmin Neuvostohallitus käytti sosialistisen realismin käynnistämisessä ja avantgarden tuhoamisessa.

Gallen-Kallelan tuotanto kokonaisuudessaan pitäytyy Symposionia ja muutamia muita poikkeuksia lukuun ottamatta melko konservatiivisiin otteisiin. Afrikassa maalatut työt ikään kuin ottivat revanssin ja haastoivat sen nuorten suomalaisten avantgardistipolven, joka debytoi 1900-luvun alussa.

Monikulttuurinen Gallen-Kallela

Jos Charles Baudelairen boheemin avantgardetaiteilijan rooli ei istunut Gallénin, hän toteutti pikemminkin Richard Wagnerin Gesamtkunstwerkiä, kokonaistaideteosta. Ehkä kaikkien aikojen monikulttuurisin suomalainen taiteilija teki, kuten näyttely osoittaa grafiikkaa, pienveistoksia, huonekaluja, suunnitteli typografiaa, raanuja, vaatteita ja mitaleita, otti valokuvia eikä malttanut pitää näppejään erossa arkkitehtuuri- ja sisustussuunnitelmistakaan.

Näyttelyssä on myös muutamia esimerkkejä Gallen-Kallelan käyttämästä, hänelle rakkaasta suomenkielestä, sen runollisesta ja rikkaita mielikuvia luovasta käytöstä. Jos Gallen-Kallela eläisi tänään, hän tekisi varmasti loistavia installaatioita ja erinomaista videotaidetta.

Gallen-Kallelan taiteilijan urassa on ilmiömäistä se, mitä nykyisin sanotaan verkostoiksi ja verkostoitumiseksi. Tukholmassa kuolleen kosmopoliitin, maailmanmiehen verkostot ulottuivat Venetsian biennaalista Unkariin, Yhdysvalloista Englantiin ja Berliinistä Pietariin. 

Moskovan Tretjakovin gallerian yhteistyösopimus Helsingin taidemuseon kanssa tuo Gallen-Kallelan seuraan hänen venäläiset aikalaisensa. Asetelma on hyvällä tavalla ristiriitainen ja näyttelyt tukevat toisiaan. 

Valikoiman kiinnostavimmaksi kokonaisuudeksi nousee Natalia Gontšarovan uskonnollisaiheiset maalaukset 1910-luvulta, jotka havainnollistavat kiinteää yhteyttä bysantin taiteen tradition ja venäläisen modernismin maalaustaiteen kaanoneiden välillä. 

Natalia Gontsarova, Jumalanäiti lapsensa kanssa, 1911.

Mukana on myös useita muita venäläisen avantgarden teoksia ja katsauksen huipentumana voinee pitää Kandinskyn Improvisaatio-maalausta vuodelta 1909.

Märkä korttelipommi      

Helsingin taidemuseon Akseli Gallen-Kallela-näyttelyn ongelma on siinä, että se kertoo tarinan, jonka kaikki jo tuntevat. Se on loistelias ja hienosti esillepantu, mutta ontto ja mitäänsanomaton, märkä korttelipommi, vaimeasti tussahtava blockbuster. Samaa voisi sanoa myös Värin voima-näyttelystä. Venäläisen avantgarden tarina on kerrottu jo niin monta kertaa Suomessakin, että siitä on tullut looppi, kehää kiertävä renkutus.

Kolmisen vuotta sitten Britannian National Galleryn silloin uusi johtaja Nicholas Penny antoi lausunnon, jossa hän väitti, että suuren seksikkään blockbusterin aika on ohi. Hän lupasi yrittävänsä saada aikaan vähemmän melua ja tuottavansa enemmän odottamattomia, ehkä tutkitumpia näyttelyitä.

”Useimmat blockbusterit oikeastaan vain näyttävät ihmisille, mitä he jo tietävät” Penny totesi. ”Mielestäni taidemuseon pitäisi valmistautua esittelemään ihmisille sellaista, josta he eivät tiedä mitään.”

Eiköhän tällainen ajattelutapa olisi hyvä ottaa käyttöön myös suomalaisille taidemuseoille.

Vihaan Picassoa

Itkevä nainen, 1937 syntyi Guernican tekemisen aikaan.

Olen harrastanut viime päivät lähiluentaa. Seuraan sitä, miten media kohtelee Ateneumissa avattua Picasso-näyttelyä.

Luettuani, kuunneltuani ja katsottuani lähes kaiken näyttelyä koskevan hypen ja pöhinän olen tullut siihen johtopäätökseen, jonka jokainen vastaavaan tilanteeseen joutunut tervejärkinen toteaisi tässä vaiheessa: vihaan Picassoa.

Uusimman blockbuster-kulttuuritapahtuman uutisoinnista suomalaisessa mediassa saa helposti sellaisen käsityksen, että kyseessä ei ole taidenäyttely, vaan pikemminkin raviurheilua. Toimittajat ovat syvään urheiluhenkeen kiinnostuneita vain määristä eli siitä, miten kuuluisa Picasso on, paljonko hänen teoksistaan maksetaan ja montako teosta on esillä näyttelyssä.

Elokuvasta Picasson seikkailut.

Ennen kaikkea uteliaisuus kohdistuu siihen, että veikataan paljonko katsojia näyttely tulee saamaan. Blockbuster-näyttelyiden kotimaiseksi mittapuuksi näyttää tulleen Ateneumin edellinen Edelfelt-näyttely, jossa kävi yli kolme sataa tuhatta katsojaa. (Edelfelt-näyttelystä ja blockbustereista enemmän tässä artikkelissani)

Ja voi tuota ehtymätöntä Picasso-sitaattien lorinaa! Onhan kyseessä mediapersoonallisuus jo ainakin 1920-luvulta asti, jonka suuhun on editoitu kaikenlaista enemmän tai vähemmän osuvaa, sanottua tai keksittyä. Toimittajat näyttävät poimivan Picasson sound bitet kuin dogmaattinen fanittaja sanat idolinsa huulilta.

Sitten on tuo kuluneen äänilevyn rahiseva elämäkerta-osasto, jonka neula toistaa aiheita Picasson naiset, rikkaudet ja kuuluisuus. Henkilökohtaisella mässäily Picasso-näyttelyssä sopii niille toimittajille, jotka eivät osaa käyttää silmiään eivätkä aivojaan.

Tuota median välittämää Picassoa vihaan. Hänen taiteestaan kyllä tykkään kuin hullu puurosta.

Kumman kritiikittömästi asiantuntijakriitikotkin näyttävät hyrisevän Picasso-näyttelystä. Suomalainen taidearvostelu, josta puuttuu kritiikki, on jo vanha vitsi. Hankaluus on siinä, että kriitikoiden kritiikittömyys vain lyö lisää löylyä tyhjänpäiväiselle Picasson mytologialle, häneen liitettyyn nero-myyttiin. Picasso on varmaan nero, mutta emme voi mitään sille, että tuo sana on niin raskas merkityksistä, että Tuomas Enbuske voisi tehdä siitä televisio-ohjelman.

Huomion kiinnittäminen kaikenlaisiin vähemmän merkityksellisiin asioihin on vaivannut myös Ateneumin Picasso-näyttelyn kuraattoria Anne Baldessaria. Hän sanoo Ylen haastattelussa, että on aika karistaa Picasson yltä hänen henkilöönsä liittyvät mielikuvat ja kaikki pinnalliset ja helpot käsitykset hänen taiteestaan.

Hienoa, mutta voi vain kysyä, vahvistaako vai uudistaako suomalainen kulttuurijournalismi kauhtunutta, korkeamodernismin aikaista Picasso-kuvaa?

Miehen pää, 1972.

Blogi ja palimpsesti

Miltä Ateneumin Picasso sitten näyttää? Siinä on muutamia huonoja piirustuksia, jonkin verran Picasson bulkkituotantoa, mutta enimmäkseen hyviä ja muutama erinomainen Picasso.

Näyttelyn alaotsikko ”Mestariteoksia Pariisin Picasso-museosta” on yhtä suureellinen kuin itseironinenkin, sillä näyttelyssä ei ole oikeastaan yhtään Picasson mestariteosta.

Mutta nämä asiat eivät haittaa ollenkaan. Päinvastoin, katsoja vertaa Picasson huonoimpiakin piirustuksia hänen tuotantonsa kehitykseen ja kokonaisuuteen. Mestariteosten luonnokset ja niihin viittaavat työt ovat myös kiehtovia kuriositeetteja, tunteehan Picasson mestariteokset jokainen peruskoululainenkin.

Ja mässäilemättä henkilökohtaisuuksilla voi todeta, että näyttelyssä avautuu Picasson taiteen päiväkirjamainen ote, jossa taide on elämän ja elämä taiteen näköistä. Tässä mielessä Ateneumin näyttely on kuin herkullinen Picasso-blogi nuoruuden elämäntuskasta vanhentuvan miehen tirkisteleviin seksiorgioihin. 

Useat meistä alkoivat imeä Picasson taidetta heti sen jälkeen, kun äidinmaito alkoi tuntua imelältä. Picasson taiteen kehitys näyttää olevan kuin kone, joka jauhaa jatkuvasti tuoreita näkökulmia katsojalle. Ainakaan tämän näyttelyn tarjoama Picasso ei ole liian kuluneesti Picasson näköinen. Se on kuin palimpsesti, monikerroksinen, vanha käsikirjoitus, jonka kerrosten alta paljastuu uusia.

Jos onnistuu karkottamaan mielestään blockbuster-näyttelyyn liimatun tyhjänpäiväisen brouhahaan, Picasson teosten vahva visuaalinen mielikuvitus ja usein lähes suggestiivinen kuvakieli jäävät leijumaan katsojan takaraivoon.

Taidetta ja korttelipommeja

Tammikuussa 2005 jonotettiin Albert Edelfeltin näyttelyyn

Tammikuu 2005, Helsinki. Jono alkaa Ateneum-rakennuksen edestä ja jatkuu pitkälle sen Kaivokadun puoleiselle sivulle. Sadat ja taas sadat ihmiset jonottavat nähdäkseen Albert Edelfeltin 150-vuotisnäyttelyn. Ateneumin pyöröovi kieppuu ja väpättää imien rakennukseen tuhansia ja taas tuhansia. Talvisessa säässä eteisaulan matot täyttää vähitellen loska, hiekka ja kura. Valvojat, siivoajat ja muu henkilökunta on lopen uupunutta, rakennuksen vessojen kapasiteetti on äärimmillään. Taidemuseon käytävillä leijuu hiki, halpa hajuvesi ja pahanhajuinen rahvaan hengitys.

Syksyllä 2004 avattu Albert Edelfeltin 150-vuotisnäyttely keräsi vielä viimeisenä aukiolokuukautenaan 96 000 kävijää. Kun tammikuun lopussa laskettiin näyttelyn saldo, se oli 304 767 kävijää. Lukumäärä on valtava, vertasipa sitä mihin tahansa yleisöön – populaarikulttuurin tai korkeakulttuurin – yleisötapahtumaan, äänilevyyn, konserttiin, kirjaan tai elokuvaan. Se on 5,8 prosenttia koko maan silloisesta väestöstä ja 54,5 prosenttia pääkaupungin asukasmäärästä. Ja silti kyse oli yhdestä ainoasta, yhden taiteilijan taidenäyttelystä.

Blockbusterit syntyivät toisen maailmansodan aikana. Korttelipommit oli tarkoitettu tuhoamaan kokonaisia kaupunginosia. Myöhemmin blockbuster-sanaa alettiin käyttämään teatteriesitysten yhteydessä ja 1970-luvulla Star Wars sarjan aikoina alettiin puhua blockbusterelokuvista.

Myös taide sai osuman. Suomessa eräs kuvataiteen blockbustereista on vuodesta 1961 aika-ajoin järjestetty kansainvälisen nykytaiteen Ars-näyttely. Kaikki Arsit ovat olleet blockbustereita, niistä tuli massakulttuuria siinä missä Katri Helena, Danny, The Beatles, tai Led Zeppelin. Seitsemän Ars-näyttelyä on saanut liikkeelle yhteensä yli 860 000 kävijää. Ja kyse on taidenäyttelystä, joka käsittelee kansainvälistä nykytaidetta, ei pystymetsiä, järvenrantoja ja kukka-akvarelleja, vaan aihetta jonka kaikkien ennakkoluulojen mukaan pitäisi olla taiteenaloista mitä vaikeimmin ymmärrettävissä ja hankalammin sulatettavissa.

Maaliskuun ensimmäisellä viikolla 2008 pääkaupunkiseudulle osui kolme korttelipommia. Espoon Emma-museossa avattiin tiistaina Claude Monetin ja impressionismin vaikutuksia suomalaisessa taiteessa käsittelevä näyttely. Torstaina esiteltiin tiedotusvälineille suomalainen jugend-maalari ja jälki-impressionisti Pekka Halonen. Kolmas blockbuster osui Kiasmaan, jossa amerikkalainen taidemaalari, elokuvaohjaaja ja kiinteistönomistaja Julian Schnabel avasi maalaustensa näyttelyn.

Pekka Halonen on esillä Ateneumissa.

Alkaa kiihkeä väittely ja veikkaus. Saako Pekka Halonen yli yksi, kaksi vai kolme sataa tuhatta vierailijaa, se selviää elokuun lopussa. Claude Monetin maalausten katsojien määrää rajoittaa vain Espoon metron poissaolo ja Julian Schnabel kerää yleisöä Kiasmaan runsaasti.

Blockbusterit ovat olleet aina seuranamme. Esimerkiksi Albert Edelfeltin satavuotisnäyttely vuonna 1954 Ateneumissa sai 47 652 kävijää. Tuo korttelipommi oli vielä melko vaatimaton verrattuna 50 vuotta myöhemmin Edelfeltin saamaan yli kolmeen sataan tuhanteen kävijään. Blockbustereiden kasvu yhä suuremmiksi kertoo siitä, että myös niin sanottuun korkeakulttuuriin on tullut osa, joka muistuttaa massa- ja populaarikulttuuria. Ilmiötä nimitetään sanalla high-pop. (Jari Sedergren kertoo käsitteestä Sedis-blogissaan.)

High-pop ilmiö. Andy Warholin näyttely Royal Scottish Academyssä, Edinburghissa syksyllä 2007.

Blockbustereiden hilpeä, tuhoava voima ja ihanuus on siinä, että ne murskaavat käsityksiämme hiljaisista näyttelysaleista, tyhjistä gallerioista ja ylipäätään esoteerisuudesta, siitä että taide olisi suunnattu pelkästään pienille yleisöille.

Tällaisen kulttuurin piti olla kuollut ja kuopattu jo aikoja sitten - ainakin teoriassa. Miksi ihmiset menevät taidenäyttelyihin katsomaan kuvia, kun heidän kotinsa on niitä tulvillaan? Ja miksi katsoa Pekka Halosen japanilaisia zen-maalauksia muistuttavia pehmytjäätelömäisiä, lumisia mäntyjä yhä uudestaan, kun jokainen on ne jo kertaalleen nähnyt kuitenkin? Taidenäyttelyiden blockbuster-ilmiöhän on vastoin kaikkea television ja internetin meille syöttämää kertakäyttökatsomisen "katso-ja-heitä-pois" asennetta.

Blockbusterit eivät ole tavallista taidemaailmaa. Ne ovat oma maailma taiteen maailmassa, valtio taiteen valtion sisällä. Niillä on oma psykologia, sosiologia, markkinointi ja viestintä. Niitä varten tehdään paksuja näyttelykatalogeja ja elokuvia, niiden yhteydessä myydään museorihkamaa. Niiden avajaisissa juodaan valko- ja punaviiniä, kuten kaikissa muissakin avajaisissa sillä erotuksella, että blockbusterin avajaisissa saatetaan juoda näyttelyn omaa brändiviiniä.

Keskusteltaessa Kansallisteatterin Tuntemattomasta sotilaasta keskusteltiin kaikesta muusta kuin Kansallisteatterin Tuntemattomasta sotilaasta. Ars-näyttelyistä on aina keskusteltu kuin itse näyttelyssä ei teoksia olisi ollutkaan. Yleensä blockbustereiden vastaanotossa mopo karkaa käsistä. Ne ovat osa spektaakkeliyhteiskuntaa jossa kuuluisa on sama asia kuin hyvä ja tuloksia mitataan sadoilla, ei kymmenillä lehdistöosumilla.

Ja kuvaan kuuluu tuo akateeminen ja snobistinen, pitkin nenänvarttaan maailmaa katselevien lauma, jonka mukaan yli 50 000 katsojaa saavat taidenäyttelyt pitäisi kieltää. Ne vetävät mukaansa opportunisteja, joiden mielestä suosio on syntiä, eikä sen osoittaminen kuulu kirkkoon eikä taidenäyttelyyn.

Julian Schnabel selostaa taidettaan lehdistölle Kiasmassa.

Kolumnistille, "Kelta-Sanomien" toimittajalle ja naistenlehdelle blockbuster nousee siihen tasoon, jota kutsutaan yleiseksi keskustelunaiheeksi ja siihen isketään tavallisesti olemattomalla asiantuntemuksella. Korttelipommin säteilyvaikutus saattaa olla niin syvä, että sen katveessa kannattaa nostattaa otsikoita, skandaaleita ja kohuja, koska ne aina maksavat itsensä. Blockbuster voi liikuttaa niin suuria yleisömassoja, että usein myös poliittiset intressit heräävät. Edes taide ei ole viaton, eikä voi kiistää sitä tosiasiaa, että myös taidetta tehdään tänään sovitettuna ison pommin mittojen mukaan.

Suurten taidenäyttelyiden valmistelu ja esittäminen on kallista. Blockbustereiden rahoittamiseksi on kehitetty oma tuottaja-sponsori-markkinointi-viestintäketju. Miksi? Siksi, että niitä ylipäätään voidaan esittää. Taustalla ovat kaikkialla maailmassa tavalliset taidemuseoiden rahoitusongelmat ja se, että toiminnan täytyy näyttää tehokkaalta. Sponsorien lätkät taidenäyttelyissä eivät tee mistään taidemuseosta miljonääriä mutta voi, miten seksikkäiltä ne saavat ne näyttämään!

Yleisö ei sponsoroinnista juuri hyödy. Esimerkiksi maaliskuussa 2008 avattujen blockbustereiden lippujen hinnat ovat samat kuin tavallisestikin. Toisin kuin joskus aikaisemmin, matka-alennuksia tai majoitusetuja ulkopaikkakuntalaisille taidenäyttelyissä kävijöille ei myönnetä.

Blockbusterit ovat nykyisin keskustelun aihe Euroopan suurkaupungeissa. Viime viikolla The Guardianin kriitikko Jonathan Jones kirjoitti asiasta otsikolla otsikolla Blockbusterin kirous. Hänen mielestään blockbustereista on tullut helppo nakki kuraattoreille, joita hän syytti leväperäisestä näyttelyn järjestämisestä, näyttelyistä jotka hämärtävät katsojien saamaa käsitystä aiheesta.

Claude Monet, Viljasuovat loppukesällä, 1891. Maalaus on esillä Emma-museossa Espoon Tapiolassa.

Britannian National Galleryn uusi johtaja Nicholas Penny laukaisi hiljaisen pommin viime viikolla antamalla ensi töikseen lupaavan provokatiivisen lausunnon, jossa hän väitti, että suuren seksikkään blockbusterin aika on ohi. Hän uhkasi yrittävänsä saada aikaan vähemmän melua ja tuottavansa enemmän odottamattomia, ehkä tutkitumpia näyttelyitä.

”Useimmat blockbusterit oikeastaan vain näyttävät ihmisille, mitä he jo tietävät” Penny totesi. ”Mielestäni taidemuseon pitäisi valmistautua esittelemään ihmisille sellaista, josta he eivät tiedä mitään.”

The Guardianin blogikirjoittajan Andrew Dicksonin mielestä ongelma ei ole blockbusterit, vaan se että Lontoossa on liikaa näyttelyitä, jotka kuulostavat isoilta, mutta todellisuudessa ovat pieniä. Hän kyselee: ”Ovatko blockbusterit sen arvoisia – mahdollisuuksia nähdä kerran elämässään ainutlaatuista, suurta taidetta valittuna näyttelypaikoista eri puolilta maailmaa? Vai onko niistä tullut tyhjiä, onttoja kokemuksia, jotka on koottu huolimattomasti ja ovat epämiellyttäviä katsoa? Onko silloin tullut aika haudata blockbusterit?”

Blockbusterit herättävät poliittisia intohimoja

Jo pitemmän aikaa on veikattu taiteen ja politiikan tulevan ajankohtaiseksi teemaksi kulttuurissa. Näiden kahden kulttuurin alan yhteen sitominen näyttääkin olevan ajan henki.

Se ei kuitenkaan ole enää nostalgista ironiaa, vilpitöntä halua parantaa maailmaa tai pohtia yhteisiä asioita. Taidetta on taas alettu käyttämään myös politiikan välikappaleena. Ollaanko nyt laskeutumassa alas kylmän sodan aikaisiin ”mielten ydinsuojiin”?

Politiikka rämpii Venäjän kansainvälisiin kulttuurisuhteisin. The Guardian kertoo tänään pitkin syksyä pallotellusta venäläisestä, noin sadan teoksen näyttelystä, joka ei ole saanut lainasopimusta Lontoon National Galleryyn. Tammikuussa avattavaksi suunnitellun näyttelyn piti käsitellä 1900-luvun alun modernia taidetta ja venäläistä avantgardea neljästä Venäjän johtavan taidemuseon kokoelmasta.

Näyttelystä vastaavat venäläiset viranomaiset ilmoittivat, että he eivät ole vakuuttuneita siitä, että kaikki teokset palautettaisiin takaisin Venäjälle Lontoosta. Totta on, että joidenkin näyttelyssä olevien teosten omistukset ovat epäselviä. Mutta yhtä totta on myös, että sama näyttely on syksyn ajan ollut esillä Düsseldorfissa. Kyseessä on kansainvälisen kaliiberin megashow, jonka sopimukset on varmasti tehty ammattitaidolla. Jokainen joka tietää vähänkään suurista kansainvälisistä taidenäyttelyistä, voi arvata, että mistään teosten palauttamattomuudesta ei voi olla kyse.

Englannissa arvellaan, että kyseessä on venäläisten kulttuuriviranomaisten halu miellyttää Kremlin hallintoa. Venäjä ei ole halunnut luovuttaa Englantiin Alexander Litvinenkon murhan selvittelyä varten tapauksen Britannian päätekijäksi arveltua Andrei Lugovoita. Viime viikolla Venäjä ilmoitti sulkevansa British Councilin toimistot Pietarissa ja Jekaterinburgissa.

Venäjän lihastenpullistelu näyttää koskevan hyvin monenlaisia aloja, olipa kyse sen energiavaroista tai taidekokoelmista. Venäjä sai viime vuonna kerättyä poliittiset ja taloudelliset pisteensä Ukrainan kaasukiistassa. Ehkä Kreml saa kerättyä myös pisteensä tästä riidasta ja Lontoo saa blockbusterinsa.

* *

Blockbusterit eli megaluokan taidetapahtumat keräävät poliittisia intohimoja myös meillä. Valtiosihteeri, keskustapuoluelainen ja pääministeri Matti Vanhasen avustaja Risto Volanen, kirjoitti ”yksityishenkilönä” Helsingin Sanomiin 18.12. 2007 otsikolla ”Totalitarismin nousu estettävä”. Volanen tiivistää:

”Suurten ikäluokkien nuoruudessa aikakauden suurten kysymysten moraalinen puoli lakaistiin maton alle. Suomessa johto ei ottanut selkeää kantaa Tšekkoslovakian miehitykseen. Meillä laajempi reaktio New Yorkin terrori-iskuun oli hidas ja epäselvä. Viime vuosina monet 1970-luvun taistolaiset ovat parhaansa mukaan romantisoineet aikaa, jolloin he pukivat ylleen DDR:n nuorisoliikkeen univormun.

Sitä pyykkiä ei ole pesty. Meilläkin näyttää viriävän uudelleen totalitäärinen juonne, jossa luokka, ryhmä tai yli-ihminen voi olla arvokkaampi kuin ihmishenki. Siinä kukin omalla tavallaan väittää omistavansa korkeamman edun tai totuuden, joka oikeuttaa ottamaan ihmishengen tai lain omiin käsiin.”

Volanen toimi kuin entinen musiikkikriitikko, joka kirjoitti kritiikin konsertista, joka oli peruttu. Hän ei nähnyt Tuntematonta sotilasta Kansallisteatterissa, eikä edes analysoimaansa Kristian Smedsin ohjaamaa näytelmää Kajaanissa.

Kyseessä on ilmeisen poliittinen kirjoitus. ”Totalitarismin” vastustuksesta saa hyvän aiheen oikeistokeskustalainen hallitus, sillä viholliset ovat käyttökelpoisia. Volanen on huomannut sen vanhan asian, että elämä ei ole mahdollista ilman vastakkainasettelua. Kun sosiaalidemokraattista hegemoniaa ei voi enää käyttää virallisena kaverina valtion hoitamisessa, on siirryttävä askelta konservatiivisempiin äänensävyihin.

Pystyykö Volanen keräämään poliittiset pisteet hallituksen piikkiin samalla tavalla kuin Putin kerää pisteitä Venäjän piikkiin? Mittasuhteet ovat erilaisia, mutta yhteistä on riitely vanhasta aiheesta: taiteesta ja politiikasta.

Nyt se taas alkaa. Ehdittiinhän vapauden aikaa elääkin 1990-luvun alusta, kun kylmä sota loppui.