Kommentoimme ja tykkäämme Facebookin uutisvirrassa

Muistan sanojen kommentti ja fani olleen jo kymmeniä vuosia kotimaisessa kielenkäytössä. Ne ovat käytössä tänään enemmän kuin koskaan, kiitos Facebookin, jossa kommentoidaan ja tykätään ja ollaan faneja. Jos tulee katumapäälle, voi valita vaihtoehdon en tykkääkään.

Lähes kaikki ovat Facebookissa. Itse asiassa jos joku ei ole Facebookissa tänään, voi kysyä onko hän erikoisuuden tavoittelija (distinktioiden luominenhan on kuitenkin sivistyneistön tärkeimpiä pelipuuhia) tai onko hän jotenkin muuten erikoinen tai jopa epäluotettava? 

Päiväkirja, peli ja käyttäjä

Jotkut käyttävät sitä päiväkirjamaisesti. Enää ei aloiteta 1800-luvun viktoriaanisen tradition mukaan ”Rakas päiväkirja”, vaan käydään suoraan asiaan. Olemisen tuska, ihanuus tai muuten vaan arjen yksityiskohdat luonnehditaan muutamilla lyhyillä virkkeillä.

Toisille Fb näyttää olevan eräänlainen pelitila, jossa he rakentavat maatilojaan, hoitavat puutarhojaan ja kasvattavat kanojaan.

Itse aloitin toimimaan aktiivisesti vuodenvaihteessa Facebookissa. Olen nyt ”käyttäjä”, kuten uuden uljaan maailman aktiiveja kutsutaan. Ranskan vallankumouksessa heitä kutsuttiin sanalla ”citoyen” eli ”kansalainen”, tai bolsevikit alkoivat kutsua toisiaan sanalla ”toveri”. Vallankumous nimeää osallistujansa.

Olen ollut jo useita vuosia ”käyttäjä” hieman toisenlaisessa verkostossa, Wikipediassa. Ainakin aluksi Facebook tuntui tyhjänpäiväiseltä ”heippakanavalta” Wikipediaan verrattuna. Miksi ne, jotka uhraavat aikaansa Facebookin tyhjänpäiväisyyksiin, eivät käytä voimiaan Wikipedian tietosanakirjan rakentamiseen?

Muistelin eilen Naisten päivänä sitä, kun aloitin viime syyskuussa Wikipediassa artikkelin Feministinen taide. Hämmästelen sitä, että olen tähän mennessä tuon Wikipedian artikkelin lähestulkoon ainoa muokkaaja, mutta Facebookin heippatekstejä latelevat toisilleen suuret feministit.

No, ehkä itsensä ilmaiseminen, jota olisi sanottu parikymmentä vuotta sitten narsismiksi, on sittenkin tärkeämpää kuin tiedonvälitys. Ja feministinen taide, no senhän voi unohtaa Facebookin nopeassa uutisvirrassa menneisyyden brontosauruksena.

Olen käyttänyt Facebookia pääasiassa linkittämiseen, valokuvaukseen ja joihinkin keskusteluihin Kun luen tavallisesti aamupäivisin maailman uutiset, linkitän havaintoni ”profiiliini”. Iltaisin käyn kävelylenkillä kuvaten kännykällä reittien varrella näkemiäni asioita. Sain juuri pystytettyä valokuvanäyttelyn ”Yökuvia” sivulleni Facebookiin.

Sosiaalisuuden välttämättömyys

Miksi olemme kiinnostuneita kertomaan omasta tilastamme ja tilanteestamme? Mitä haluamme sillä kertoa? Ainakin halumme sosiaalisuuteen on suuri. Kun henkilökohtaiset tietokoneet alkoivat kehittyä, niiden käyttö oli yksinäistä puuhaa. Verkko muutti kaiken.

Sosiaalinen media näyttää syntyvän välttämättömyyden pakosta. Me kaikki haluamme olla jollakin tavalla mukana maailmassa ja osallisuuteemme tuntuu kuuluvan myös siitä kertominen.

Kuten verkkoblogit ja painotetusti sanalliseen ilmaisuun perustuva verkkoviestintä kokonaisuudessaan, myös Facebook on grafomaanikkojen temmellyskenttä. Svetlana Boym väittää, että läntinen grafomania sai alkunsa 1700-luvun englantilaisten romaanien henkilöhahmoista, palvelijoista tai "lady-scribblerseistä", jotka kirjoittivat loputtomasti etsien omaa ääntään.

Pohdin kirjoittamispakkoisuutta Kulttuurinavigaattorin artikkelissa Kirjoittamisen hulluus, nerous ja pakko. Svetlana Boymin mukaan muun muassa kaikki Venäjän suuret kirjailijaklassikot olivat grafomaanikkoja. Ainakin me olemme arvokkaassa joukossa!

Kirjoittamisen hulluus, nerous ja pakko

Henkilöä, joka kokee itsessään kirjoittamisen pakkomielteen, kutsutaan grafomaanikoksi. Grafomaanikko on ihminen, joka itse asiassa ratkaisee elämänsä ongelmat – ei lukemalla tai katsomalla televisiota tai kasvattamalla ruusukaaleja, vaan – kirjoittamalla.

Grafomaanikko ei useinkaan harkitse tai valitse sitä, kirjoittaako hän vai ei, hän vain kirjoittaa. Kirjoituspakkoisuutta on monenlaista ja se ilmenee monella tavalla. Tauti voi alkaa milloin tahansa, mutta siitä voi myös parantua.

Oletko koskaan kokenut itsessäsi kirjoittamisen pakkoa? Jos olet, tervetuloa kunnianarvoisaan seuraan. Svetlana Boymin mukaan*) esimerkiksi kaikki Venäjän suurten kirjailijoiden romaaneissa esiintyvät grafomaanikot eivät ole mitään muuta kuin heidän alter egojaan.

Joukkoon mahtuvat kirjailijat ja henkilöt, joiden elämää kirjoittaminen hallitsee. Grafomaanikko siis kirjoittaa elääkseen. Pidemmälle edenneestä kirjoittamistaudista voisi sanoa, että potilas myös elää kirjoittaakseen.

Kirjoituspakkoisuus ilmenee monella tavalla. Kärsämäellä toimiva Elämänkerta-akatemia toimii siten, että ihmiset kirjoittavat elämänkertojaan ja asiantuntijat antavat palautetta heidän teksteistään. Onnistuneimmista julkaistaan omakustanteita. Kärsämäen idea on kuulemma ollut valtava menestys.

Uusin grafomaanikkojen areena ovat tietysti blogit eli verkkologit. Ne voivat olla puhtaasti henkilökohtaisia pohdintoja ja tunteenvuodatuksia tyyliin ”Rakas päiväkirja”. Ne voivat olla myös tieteellisen tutkijan julkaisuareena. Tai kaikkea siltä väliltä.

Kirjoittamisen pakkomiellettä on tietysti pakko tarkastella kysymällä, kenelle grafomaanikko kirjoittaa? Vastaus on tavallisesti helppo ja nopea: itselleen! Toisaalta päiväkirjan kirjoittaja ei välttämättä kirjoita itselleen, vaikka hänen päiväkirjansa sulkisi vahvakin munalukko.

Esimerkiksi eräs mittava suomalainen päiväkirjajulkaisu Kalervo Palsan päiväkirjat on noin 350 sivua muistiinpanoja 25 vuoden ajalta. Kalervo Palsan päiväkirjat on kirjoitettu selvästi varsin tietoisina siitä, että ne julkaistaan tai ainakin tulevat muidenkin kuin kirjoittajan silmiin.

Niin ja jees, kyllä grafomaanikossa on varmaan ronski ripaus narsismiakin. Mutta ei kai se niin kamalaa ole.

Miksi sitten on pakko kirjoittaa? Ihminen selvittää ja selittää maailman asioita itselleen. Psykologiassa sitä sanotaan rationalisoinniksi eli järkeilyksi. Maailma on joskus hankala ja vaikea paikka ja kummallista kyllä, kirjoittaminen voi auttaa.

Caravaggio, Pyhä Hieronymus, 1606.

Svetlana Boym väittää, että voi erottaa läntisen ja itäisen grafomanian. Läntinen liittyy 1800-luvun lopun kulttuurin ja taiteen lääketieteellistämisen ilmiöön. Esimerkiksi Max Nordau kutsui sitä ”rappion tai dekadenssin taudiksi, psykolingvistiseksi häiriöksi, joka ilmenee ´epistolamaisena maniana´, jota luonnehtii pyrkimys kirjoittaa eroottisia kirjeitä tyyliin, jossa käytetään liikaa metaforia.”

Boymin mukaan läntisen lääketieteellisen ongelman sijaan grafomania on kulttuurinen sairaus Venäjällä. Lännessä se sai alkunsa 1700-luvun englantilaisten romaanien henkilöhahmoista, palvelijoista tai ´lady-scribblerseistä´, jotka kirjoittivat loputtomasti etsien omaa ääntään.

Venäjän kirjallisuudessa grafomaanikko on sitkeästi juurtunut ”huono kirjoittaja”, joka erottuu ”oikeasta” kirjailijasta varsin romanttisella tavalla. Esimerkiksi Milan Kunderan mukaan Goethen erottaa (grafomaanikko-)taksikuskista ”intohimon tulos, ei itse intohimo”.**)

Onko grafomaanikko sitten kitsh-kirjoittamisen kuningatar, kuningas, prinsessa tai prinssi?

Ainakin on selvää, että television jälkeisessä ajassamme eräs huomattavia ilmiöitä on kirjoittamisen pakko.

*) Svetlana Boym, Common Places, Mythologies of Everyday Life in Russia.
**) Milan Kunderan romaani Naurun ja unohduksen kirja.