Grafomaanikko ei useinkaan harkitse tai valitse sitä, kirjoittaako hän vai ei, hän vain kirjoittaa. Kirjoituspakkoisuutta on monenlaista ja se ilmenee monella tavalla. Tauti voi alkaa milloin tahansa, mutta siitä voi myös parantua.
Oletko koskaan kokenut itsessäsi kirjoittamisen pakkoa? Jos olet, tervetuloa kunnianarvoisaan seuraan. Svetlana Boymin mukaan*) esimerkiksi kaikki Venäjän suurten kirjailijoiden romaaneissa esiintyvät grafomaanikot eivät ole mitään muuta kuin heidän alter egojaan.
Joukkoon mahtuvat kirjailijat ja henkilöt, joiden elämää kirjoittaminen hallitsee. Grafomaanikko siis kirjoittaa elääkseen. Pidemmälle edenneestä kirjoittamistaudista voisi sanoa, että potilas myös elää kirjoittaakseen.
Kirjoituspakkoisuus ilmenee monella tavalla. Kärsämäellä toimiva Elämänkerta-akatemia toimii siten, että ihmiset kirjoittavat elämänkertojaan ja asiantuntijat antavat palautetta heidän teksteistään. Onnistuneimmista julkaistaan omakustanteita. Kärsämäen idea on kuulemma ollut valtava menestys.
Uusin grafomaanikkojen areena ovat tietysti blogit eli verkkologit. Ne voivat olla puhtaasti henkilökohtaisia pohdintoja ja tunteenvuodatuksia tyyliin ”Rakas päiväkirja”. Ne voivat olla myös tieteellisen tutkijan julkaisuareena. Tai kaikkea siltä väliltä.
Kirjoittamisen pakkomiellettä on tietysti pakko tarkastella kysymällä, kenelle grafomaanikko kirjoittaa? Vastaus on tavallisesti helppo ja nopea: itselleen! Toisaalta päiväkirjan kirjoittaja ei välttämättä kirjoita itselleen, vaikka hänen päiväkirjansa sulkisi vahvakin munalukko.
Esimerkiksi eräs mittava suomalainen päiväkirjajulkaisu Kalervo Palsan päiväkirjat on noin 350 sivua muistiinpanoja 25 vuoden ajalta. Kalervo Palsan päiväkirjat on kirjoitettu selvästi varsin tietoisina siitä, että ne julkaistaan tai ainakin tulevat muidenkin kuin kirjoittajan silmiin.
Niin ja jees, kyllä grafomaanikossa on varmaan ronski ripaus narsismiakin. Mutta ei kai se niin kamalaa ole.
Miksi sitten on pakko kirjoittaa? Ihminen selvittää ja selittää maailman asioita itselleen. Psykologiassa sitä sanotaan rationalisoinniksi eli järkeilyksi. Maailma on joskus hankala ja vaikea paikka ja kummallista kyllä, kirjoittaminen voi auttaa.
 |
| Caravaggio, Pyhä Hieronymus, 1606. |
Svetlana Boym väittää, että voi erottaa läntisen ja itäisen grafomanian. Läntinen liittyy 1800-luvun lopun kulttuurin ja taiteen lääketieteellistämisen ilmiöön. Esimerkiksi Max Nordau kutsui sitä ”rappion tai dekadenssin taudiksi, psykolingvistiseksi häiriöksi, joka ilmenee ´epistolamaisena maniana´, jota luonnehtii pyrkimys kirjoittaa eroottisia kirjeitä tyyliin, jossa käytetään liikaa metaforia.”
Boymin mukaan läntisen lääketieteellisen ongelman sijaan grafomania on kulttuurinen sairaus Venäjällä. Lännessä se sai alkunsa 1700-luvun englantilaisten romaanien henkilöhahmoista, palvelijoista tai ´lady-scribblerseistä´, jotka kirjoittivat loputtomasti etsien omaa ääntään.
Venäjän kirjallisuudessa grafomaanikko on sitkeästi juurtunut ”huono kirjoittaja”, joka erottuu ”oikeasta” kirjailijasta varsin romanttisella tavalla. Esimerkiksi Milan Kunderan mukaan Goethen erottaa (grafomaanikko-)taksikuskista ”intohimon tulos, ei itse intohimo”.**)
Onko grafomaanikko sitten kitsh-kirjoittamisen kuningatar, kuningas, prinsessa tai prinssi?
Ainakin on selvää, että television jälkeisessä ajassamme eräs huomattavia ilmiöitä on kirjoittamisen pakko.
*) Svetlana Boym, Common Places, Mythologies of Everyday Life in Russia.
**) Milan Kunderan romaani Naurun ja unohduksen kirja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti