Teemasta toiseen

Taidenäyttelyiden teemat ovat tavallisia. Jopa pienimmillä gallerianäyttelyillä saattaa olla teema. Olisi kummallista ja outoa, jos jollain suuremmalla museonäyttelyllä ei olisi teemaa tai otsikkoa tai se olisi vaan jotain yhtä latteaa kuin ”Taidenäyttely”.

Teemat ovat tavallisesti jotain yleisen ja erityisen välillä. Kuraattorit keksivät teemoja joskus kieli poskella, joskus väkisin vääntäen. Teema voi jättää kylmäksi, eli siitä ei katsojan tarvitse välttämättä välittää, joskus se voi lyhentää katsojan ja teosten välistä matkaa. Tuskin kukaan kuitenkaan katsoo taidenäyttelyä sillä silmällä, miten näyttelyn teokset toteuttavat teemaa.

Yleisin muistamani ja mielestäni liian yleinen teema eräällä taidenäyttelyllä oli ”Ihminen”. Kosketteleehan kaikki taide jollakin tavalla ihmistä.

Eräs näkemäni ehjä ja täysipainoinen teemanäyttely on vielä esillä vuoden loppuun asti Espoon Emmassa. Otsikko on yksinkertaisesti ”Punainen”, mutta aiheen yleisyys ei haittaa ollenkaan tässä katsauksessa, joka ei myöskään pyri imemään kaikkea irti aiheesta tyyliin ”kaikki punaisesta”. 

Olen viimeisen kymmenen vuoden aikana iloinnut hiljaa itsekseni siitä, että aiheet ovat taiteessa monipuolistuneet. Ei aiheiden suhteen ennenkään varsinaista sensuuria tai itsesensuuria ollut, jotakin aiheita taideteoksilla ei vaan ollut aikaisemmin tapana kosketella. Voi sanoa, että nykytaide ottaa suhdetta melkein mihin tahansa inhimilliseen. Omat tabunsa nykyajassammekin varmaan on, mutta aihepiirien laajuus hämmästyttää. 

 Ai Weiwein auringonkukansiemeniä Tate Modernissa Lontoossa.

Lontoon Tate Modernin turbiinihallissa avattiin kiinalaisen Ai Weiwein näyttely, joka koostuu yli sadasta miljoonasta auringonkukan siemenestä. Jokainen siemen on posliinia, joka on ensin raakapoltettu ja sitten käsityöläisten käsin maalaamia ja lasituspoltettuja. Lattialle levitetyt posliinisiemenet saivat muun muassa The Guardianin Adrian Searlen ylistämään näyttelyä, kun taas Charlotte Higgins pohtii sitä, onko oikein ottaa mukaansa siemen matkamuistoksi, vaikka museo pyytää, että niitä ei otettaisi mukaan.

 Adel Abidin video Elämän leipä.

Jos Lontoossa on auringonkukansiemeniä, Vantaan taidemuseossa on näyttely, jonka aiheena on leipä. Otsikko on kansan suusta: ”Suu kuin seitsemän leivän uuni”. Mukana on muun muassa Adel Abidin video Elämän leipä, jossa neljä miestä soittaa kovilla, ontoilla leivillä. Amerikkalaiset kutsuisivat tällaista deadpan-huumoriksi eli vakavalla naamalla tehdyksi komiikan lajiksi.

Deadpania on myös Pasi Karjulan robusteissa puuveistoksissa ja Hilda Kozárin hiljaisissa ja eleettömissä pöytäasetelmissa, joissa tasapainottelevat Alvarin jakkarat, Ikean tuolinjalat, sokeiden kirjainmerkit, sekä supisuomalainen ruislimppu ja unkarilainen tukeva vehnäsleipä.

Näyttelyssä on myös tukevia leipälimppuja, vihanneksia ja lähes mystillisiä asetelmia hiljattain kuolleelta Pentti Kaskipurolta. Hänen teoksissaan on myös kommentteja ja viitteitä Christon käärimisaiheisiin, Magritten surrealismiin ja monumentteihin, nekin supisuomalaisella deadpan-huumorilla laukaistuja.

 Itsemarkkinoinnin edelläkävijä Paul Gauguin maalasi muun muassa omakuvansa sädekehällä varustettuna.

Lontoossa esillä olevan Paul Gauguinin näyttelyn sivuteemana on taiteilijan itsemarkkinointi, joka muistuttaa vaikkapa Jeff Koonsin yliampuvaa mainostyyliä. Yhteistä molemmille taiteilijoille on se, että he molemmat työskentelivät pörssimeklareina ja saivat varmaankin ideansa siekailemattomalle itsekehulleen näistä elämänkokemuksistaan.

Ongelmana vaan on, että joskus kuraattorit saattavat innostua teemastaan liikaakin. Lokakuun alussa New York Timesissa julkaistussa Souren Melikianin asiantuntija-artikkelissa Gauguinista ja Lontoon näyttelystä kirjoittaja toteaa happamasti loppulauseessaan ajatuksen, joka sopii moneenkin muuhunkin tilanteeseen: opinnäytetyön havainnollistaminen on kyllä kiinnostavaa kirjassa, mutta vähemmän kiehtovaa sellainen on taidenäyttelyssä.

Ja tänään julkaistiin uutinen, jonka mukaan Otso Kantokorpi on nimetty Mäntän kuvataideviikkojen ensi kesän kuraattoriksi. (Onnea Otso!) Hän on valinnut kesänäyttelyn teemaksi Raamatun neljännen käskyn: "Kunnioita isääsi ja äitiäsi".

Näin siis kriitikko, joka kokosi muutama vuosi sitten Helsingin kaupungin taidemuseoon näyttelyn Pessi Raution kanssa. Aihe kuulosti kamalalta, mutta toteutus ja itse katsaus oli mitä komein: ”Hevonen”:

Ensi kesänä siis käydään läpi suhdetta isään ja/tai äitiin Mäntässä. Hienoa, minä ainakin olen siihen valmis, mutta ehkä odotan kuitenkin, että näen näyttelyn ensin.

New Yawk ja kännykkäteatteri

New Yawkiksi kutsuttu äännemurre ei ole ihan uusi asia New Yorkissa. Deborah Sontag kirjoitti aihetta koskevan artikkelin The New York Timesissa jo vuonna 1993. Tällaiselta se kuulostaa:

"Tawk to a young New Yawkuh dese days and de foist ting you may notice is dat he aw she don't tawk like dis no maw."

Aksenttia käyttää yhä enemmän kaupungin keskiluokkainen, valkoinen väestönosa. Muutenhan kiina ja espanja ovat New Yorkin pääkielet. Tavallisella englannillakin tulee toimeen, jos muistaa puhua sitä koko ajan.

Eräs kasku newyorkilaisten kielenkäytöstä. Kun Manhattanin Kuudes Avenue aikoinaan vihittiin uudelleen juhlallisin menoin nimellä ”Avenue of the Americas”, newyorkilaiset eivät moista nimeä hyväksyneet. Heidän mielestään katu oli, on ja tulee aina olemaankin "Sixth Avenue" tai vieläkin sukkelammin ”6th Ave”. Kun kysyin syytä moiseen, eräs newyorkilainen vastasi, että hyvänen aika, eihän kenelläkään ole koskaan aikaa sanoa jotain sellaista kuin ”Avenue of the Americas”.

Kielen lisäksi New Yorkissa keskustellaan kännyköistä. New York Timesin artikkelissa, joka käsittelee sitä, miten kännykät sotkevat teatteriesityksiä, otsikkona on ”Act I, Scene I: The Cellphone Must Not Go On” eli jotenkin näin, että Kännykkäshow ei saa jatkua.

Steven McElroyn kirjoittama juttu alkaa tarinalla teatteriesityksestä 1990-luvun lopulla, jonka nimi oli ”The King and I”. Kännykän soitua sen yleisön joukossa istuvan omistajan kuultiin sanovan vahvalla New Yawk aksentilla: ”En voi puhua juuri nyt, kuningas on kuolemaisillaan.”

Kännyköiden sulkemiseen kehottavista ilmoituksista ennen teatteriesityksiä on tullut riesa. Jokainen kyllä kuulee ilmoituksen, mutta kukaan ei ajattele sen koskevan juuri häntä. Ohjaajat haluavat ymmärrettävästi varata yleisön ensimmäisen huomion itse esitykselle, eikä näyttämömestarille, joka astuu näyttämölle mainostamaan kännyköiden sulkemista.

Joissakin esityksissä on kokeiltu sitä, että jokaisen kohtauksen alussa näyttelijä astuu lavalle kännykkä kädessä, sulkee ja laittaa sen syrjään ja näyttää yleisölle epämuodollisesti mitä tehdä, puhumatta mitään.

Tämäkään ratkaisu ei tunnu toimivan. Kun eräs näyttelijä tuli lavalle kännykkä kädessään, joku yleisöstä huomautti vieressään istuvalle: ”Oho, joku on hukannut kännykkänsä.”

Deborah Sontag, Oy Gevalt! New Yawkese An Endangered Dialect?, The New York Times 14.2.1993.

Steven McElroy, Act I, Scene I: The Cellphone Must Not Go On, The New York Times 17.2.2010.

Kylläpä Hirstiä nyt kehutaan

”Sorry, Bob, mutta olet lopultakin stuckisti.” Näin päätti kommenttinsa The Guardianissa Germaine Greer, joka arvioi sunnuntaina esitettyä Robert Hughesin televisioesseetä Britannian Channel 4:lla. Lause vaatii vähän selvitystä.
Stuckistit ovat brittiläislähtöinen taiteilijaryhmä, jonka nimi tulee sanasta ”stuck” (ks. Kulttuurinavigaattori: Stuckistit). Ja Robert Hughesin televisioessee, josta oli Guardianissa ennakkojuttu jo hyvissä ajoin ennen kohuhuutokauppaa, asettui voimakkaasti Damien Hirstiä, hänen taidettaan ja ylikierroksilla pyörivää taidekauppaa vastaan (ks. Kulttuurinavigaattori: Robert Hughes: Mona Lisan kirous).

Greerin mielestä Hughes ei ymmärrä, että kyse ei ole Damien Hirstin taiteesta sinänsä, vaan koko huutokauppa oli hänen taideteoksensa. Germaine Greer palauttaa mieleen kriitikon muut inhokit, Georg Baselitzin, Jean-Michel Basquiatin ja Julian Schnabelin. Greer piikittää: ”Hughesin leima on tehty taitavasti ja tarttumaan sitkeästi uhriinsa.”

Damien Hirstiä Greer puolustaa sanomalla, että hänen kiistämätön neroutensa on se, että hän saa ihmiset ostamaan teoksiaan. ”Damien Hirst on brändi, koska 21 vuosisadan taidemuoto on markkinointi. Näin vahvan brändin kehittäminen niin huomiota herättävän kuluneeseen perusteluun on valtavan luovaa – jopa vallankumouksellista."

Samaa mieltä tuntuu olevan The New York Timesin Roberta Smith, joka lausui painavan sanansa asiaan otsikolla, jonka voisi kääntää ”Joukkomylvinnän jälkeen: huutokaupan jälkeinen ruumiinavaus.”Smith kysyy aluksi, muuttiko Hirst paradigmaa vai saiko hän aikaan vain paljon melua, rahaa ja uutisia? Hänen myyntipottinsa oli siis noin 150 miljoonaa euroa, josta osa menee huutokauppakamarille ja osa taiteilijalle. Jakoa ei ole julkaistu, mutta Smith puolustaa Hirstin huutokauppaa ohi gallerioiden toteamalla, että häntä edustavat galleriat Lontoossa ja New Yorkissa olisivat vieneet provisioina 50 prosenttia teosten myyntihinnasta.
Eräs suomalainen taiteilija totesi viime viikolla samaa sanomalla, että jos syntyisi tilanne jossa galleriat veisivät kohtuuttoman osan teosten myyntihinnasta, suomalaiset taiteilijat perustaisivat oman gallerian.

Roberta Smith toteaa, että nousseet kiistat ja häly eivät merkitse paljoakaan spektaakkelin lisäksi, joita ovat Hirstin taide, elämä ja ura. Huutokaupan menestys ei edes kerro paljoakaan taidemarkkinan ei-Hirstin osuudesta, vaikka jokainen siihen osallistunut on iloinen siitä, että myynti ei epäonnistunut.

Pirstaloituva markkina

Kriitikko toteaa hämmästyneensä, kun niin monien mielestä aivan viime aikoihin asti taide ja raha ovat olleet aina vastakkaisilla puolilla, ikään kuin ne eivät olisi olleet aina läheisesti yhdessä. Smithin mielestä taiteilijoiden täytyy selviytyä, ja he tekevät taidetta myytäväksi, se on eräs myönteinen reaktio, jota he töilleen haluavat.
”Taidemarkkina on Mr. Hirstille sitä, mitä populaarikulttuuri on Jeff Koonsille: hänen pääasiallinen sisältönsä. Hirst rellestää paljastamalla sen koneiston ja saamalla sen hyppäämään vanteidensa läpi. Tässä mielessä hän on saanut eniten irti 1980-luvun lopun kulutustavaroihin mieltyneestä taktiikasta, joka tunnetaan Neo-Geona kiiltävine pintoineen, kalliine materiaaleineen ja todellisuuden kappaleiden hämmästyttävine uudelleenasetteluineen. ”

Roberta Smith arvioi, että Hirstin huutokauppa todistaa kiinnostavasti, ei niinkään kasvavasta, ”demokratisoituneesta” taitemarkkinasta, vaan globalismin mukana tulevasta sirpaloitumisesta. Taidemaailma voi laajentua vain tiettyyn rajaan asti ennen pirstaloitumistaan ja tuo hajoaminen on alkanut. Olipa kyseessä Kiina, Moskova, Christien tai Damienin maailma, taiteen eri kuningaskunnat ovat lisääntymässä hieman limittäisiin, enemmän tai vähemmän alueellisiin piireihin, josta on ehkä aina aikaisemminkin ollut kyse.

Coolia ja hottia

“Myyttinen mielikuvitus kohottaa Pekka Jylhän luomoavaa veistosta, jossa täytetty jänis on itsevarmana altaan reunalla, joka on kirkkaalla vedellä täytetty ruostumattimasta teräksestä oleva lähes kaksimetrinen astia.” Näin kirjoittaa Ken Johnson Pekka Jylhän teoksesta.

The New York Timesissa on tänään Ken Johnsonin perusteellinen katsaus P.S. 1 taidekeskuksen Arctic Hysteria näyttelyyn otsikolla ”Cool, Hot and Finnish, With a Dose of Mythic Imagination”. Kun kotimaan lehdissä varmaankin referoidaan suomalaisnäyttelyn kritiikkiä ja jokainen voi sen lukea netistä, en puutu sanatarkasti itse arvosteluun. Mutta muutamia huomioita siitä, miten minä tuota kritiikkiä luin.
Jutun perusteellisuus viittaa tavallisesti siihen, että kriitikko on innostunut näyttelystä. Juttu on myös melko pitkä, mutta ei NYTin isoimpia kuitenkaan. Sen yhteydessä ei myöskään julkaista kuvasarjaa näyttelyn teoksista, joka on tullut lehden tavaksi suurempien näyttelyiden yhteydessä.
Ken Johnson onnistuu myös jollakin tapaa luonnehtimaan teoksista ilmenevää suomalaisuuden henkeä, tehtävä joka on aina vaikea kriitikolle, varsinkin ja luultavasti kun ei tiedä maasta yhtään mitään. Kieli poskella tai huumorin keinoin Johnson välttää kansalliset stereotypiat, joita tavallisesti kansainvälisten näyttelyiden kritiikeissä esiintyy.
Teksti on diplomaattisen kohteliasta ja on pääasiassa deskriptiivistä eli kuvailevaa ja analyyttistä kritiikkiä. Ainakin ne, jotka tuntevat suomalaista nykytaidetta, saavat jonkinlaisen käsityksen näyttelyn kokonaisuudesta.
Kuten kirjoittajalle, minullekin oli yllätys, että mukana on myös teoksia 1960-luvulta, Erkki Kurenniemen elokuva ja installaatio. Mukana on myös Matti Suurosen Futuron, tuon legendaarisen U.F.O. talon interiööri. Kirjoittajan mielestä vanhempien nykytaiteen teosten mukanaolo on nurinkurista. Täältä katsottuna se kertoo kuitenkin varsin ajankohtaisesta asiasta, onhan suomalainen nykytaide on tulossa ”siihen ikään” eli saamassa historiaa.

* *

Juri nyt kansainvälisen taidemaailman huomio on keskittynyt Baseliin, Sveitsiin, jossa pidetään maailman suurimmat vuosittaiset taidemessut. NYTin Carol Vogel, joka vastaa lehden Euroopan taidekirjoittelusta otsikoi, että ”Ellsworth Kelly paistattelee Baselissa”. Lehden päätaidekriitikko Roberta Smith kirjoittaa METin mestarivalokuvia 1840-1940 esittelevästä näyttelystä. Viime viikolla lehdessä julkaistiin katsaus Anish Kapoorin näyttelyyn Chicagossa hienon ja valaisevan kuvasarjan kera.

Kauneutta ja huumoria

The New York Timesin varteenotettava kriitikko Roberta Smith näyttää innostuneen Rudolf Stingelin näyttelystä Whitney museossa. Hän pohtii näyttelyarvostelussaan ”tyhjän kauneuden” ajatusta, josta on puhuttu viimeisten kymmenen vuoden aikana:

"Tämä näyttely osoittaa, että jos taide on tyhjää, se ei ole kaunista ja päinvastoin. Jos joku on jatkuvasti kaunista se sisältää ainakin idean kauneudesta ja tavallisesti paljon enemmänkin. Se on tulos jonkin kimpussa työskentelemisestä ja sujumisesta. Kauneus on hämmästyttävällä tehokkuudella toimimista, voitto joka ei voi olla tyhjä."

Kehottaisin myös katselemaan ja kuuntelemaan tämän multimediakatsauksen näyttelystä, jos jollakin ei satu olemaan lentolippua Manhattanille lähiaikoina takataskussa. Tässä mitä parhainta verkkoviestintää ja uutta, tulevaisuuden kulttuurijournalismia.

Verkkolehtien ulottuvuuksia

Ensin sanomalehdet kokivat verkkoviestinnän eräänlaisena välttämättömänä pahana, jossa ne siirsivät osan paperiversioistaan sellaisenaan tai vain vähän muunneltuna verkkoon. Verkkoviestinnän hypertekstiominaisuudet olivat lähes pelkästään tekstilinkkien, siis sanalinkkien varassa ja linkit viittasivat tavallisesti vain lehden omiin teksteihin.

Sanomalehdet ovat alkaneet hyödyntää verkkoviestinnän vuorovaikutuksellisia ominaisuuksia yhä enemmän. Niiden motiivina on luultavasti lukijasuhteen vahvistaminen monipuolistamalla lukukokemusta. Kulttuurinavigaattori katseli, mitä ihmeellisyyksiä kolme niin sanottua laatulehteä tarjoavat lukijoilleen verkkopainoksissaan kuvataiteen eri aloilta.

Frankfurter Allgemeine Zeitung

eli FAZ on Saksan laatulehdistä ykkönen. Jo lehden Feuilleton-osaston jäsennys esimerkki siitä, miten sanomalehden pitäisi jäsentää kulttuurijournalisminsa: Ajankohtaista, Kirjat, Teatteri ja konsertit, Humanistiset tieteet (Geisteswissenschaften), Elokuva, Media, Taide, Taidemarkkinat, Pop ja Debatit.

Taide-osaston laaja juttu kertoo Münchenin näyttelysarjasta, joka käsittelee ensimmäistä kristityksi käännettyä Rooman keisaria Konstantinus Suurta ja hänen aikaansa. FAZin artikkeleissa on toisinaan kuvasarjoja taidenäyttelyistä ja tätä juttua havainnollistaa kolmentoista kuvan sarja.

Toisena taideosaston juttuna on newyorkilaisen, Helsingissäkin tavatun Tony Ourslerin haastattelu. Kolmantena on katsaus vasta avattuun Berliinin impressionisminäyttelyyn. Siinäkin on kymmenen kuvan sarja.

Kaikkia FAZin juttuja voi kommentoida ja kommentoijat esiintyvät omilla nimillään rekisteröitymisen jälkeen. Lisäksi FAZ tarjoaa taidesivullaan 10 000 sanaa käsittävän taidesanakirjan, linkin FAZin taidemarkkina-arkistoon ja kulttuurikalenterin. Mukana on myös muun muassa linkki lehden nimeä kantavaan kirjakauppaan ja lippupalveluportaaliin.

Frankfurter Allgemeine Zeitung julkaisee taidesivullaan perusteellisen raportin Konstantinus Suurta koskevaan näyttelykokonaisuuteen. Kuvassa hallitsijan muotokuva marmoriin vuodelta 300.

FAZissa on useita ennakkojuttuja kesäkuussa avattavasta Kasselin documentasta ja Venetsian biennaalista. Myös Britannian laatulehti The Guardian käy kuumana kesän suurnäyttelyjen kanssa. Sen sunnuntainumerossa Lynn Barber raportoi Tracey Eministä, taiteilijasta joka antoi nimen stuckisteille. Toimittajan mukaan Emin oli aikaisemmin brittitaiteen enfant terrible, mutta on nyt ensi sunnuntaina avattavan kunnianarvoisan Venetsian biennaalin Britannian edustaja.

The Guardian

näyttää korostavan kirjoittajiensa ja kriitikkojensa journalistista panosta tuomalla esiin artikkelien, haastattelujen, raporttien ja arvostelijoiden kirjoituksia, jotka epäilemättä ovat tasokkaita kirjoituksina. Esimerkiksi lauantain Guardianissa Maya Jaggi vieraili Kreikan Thessalonikin ensimmäisessä taidebiennaalissa ja kirjamessuilla.

Vaikka tekstit tulevat esiin voimakkaasti The Guardianin verkkosivuilla, lehti on myös satsannut visuaalisuuteen. Lehdessä on In pictures osasto, jossa on näyttäviä kuvallisia raportteja ja Podcast gallery tours. Viimeksi mainittu on kiinnostava verkkoviestinnän ulottuvuus. Niissä raportoidaan näyttelyistä liikkuvin ja liikkumattomin kuvin, sekä tavallisesti kriitikon omina spiikkeinä eli juontamana. Lisäksi verkkolehdessä on yksi taidevideo, sekä useita diaesityksiä taidenäyttelyistä.

Lehdessä on perusteellinen raportti esimerkiksi Gilbert&Georgen näyttelystä, jossa taiteilijat muistelevat itse aikaisempia teoksiaan. Mukana on myös podcast-ääni ja kuvaraportit Taten Hogarth-näyttelystä ja Lontoon Royal Academyn blockbuster-näyttelystä: Citizens and Kings, Portraits in the Age of Revolution.

Näitä podcast-raportteja tehdään ilmeisesti melko spontaanisti ja kevyellä kalustolla, mutta ne ovat usein varsin havainnollistavia ja selkeyttäviä lukijalle.

The New York Times

tarjoaa Art&Design sivuillaan lukijoilleen paitsi erinomaista journalismia, myös kiinnostavia Inteactive Feature osia eli vuorovaikutteisia erikoisartikkeleita. Nämä on arkistoitu vuodesta 2000 alkaen.

Lehden kriitikko Michael Kimmelman tutustuttaa New Yorkin Metropolitan museon vasta avattuun antiikin Kreikan ja Rooman taiteen gallerioihin podcast-raportissaan. Kriitikko selostaa ja katsoja voi valita panoraamakuvia näyttelytiloista. Muistelen parin vuoden takaista lehden podcast-raporttia New Yorkin Keskuspuistosta, jossa oli esillä Christon ympäristötaideprojekti.

The New York Timesin uusimmista kuvaraporteista jäi mieleen saksalaisen taidemaalarin ja kuvanveistäjän Anselm Kieferin uhkeat teokset Monumenta 2007-näyttelystä Pariisin Grand Palaisissa.

The New York Times tarjoaa kuvaraportin Anselm Kieferin näyttelystä Pariisin Grand Palaisissa.

Ulkomaisten lehtien parhaimmisto on jo pitkään satsannut verkkoviestinnän mahdollisuuksiin. Voisi toivoa uusia journalismin tuulia myös kotimaisiin kulttuurialan verkkojulkaisuihin. Milloinkahan podcast raportit tulevat kotimaiseen kulttuurijournalismiin, tai muut vuorovaikutteiset erikoisartikkelit ja kritiikkiarkistot?

Kuvakielteisten evankelisluterilaisten tekstisaarnojen sijaan kuva-aineiston parantaminen voisi piristää, elävöittää ja havainnollistaa myös suomalaista verkkojournalismia.