Robert Irwin ja ehdollinen taide

Kirjoitin kriittisen arvion blogissani Kiasman taidekilpailusta, jossa moitin ehdokasteoksia heikosta ympäristösuhteesta. Olen havainnut saman asian muissakin julkisen taiteen yhteyksissä. Nykytaiteessa on paljon hyviä, monenlaisia ideoita, mielikuvitusta ja nokkeluutta, mutta eikö julkiseen taiteeseen kuitenkin kuulu myös jonkinlainen tietoinen suhde siihen ympäristöön johon se suunnitellaan?

Yritän havainnollistaa taiteen ja varsinkin julkisen taiteen suhdetta ympäristöön amerikkalaisen Robert Irwinin ajatuksilla. Erityisesti nämä kääntämäni kohdat hänen kirjoituksistaan ovat vaikuttaneet omaan ajatteluuni taiteen ympäristösuhteesta.

Kalifornialaisen Robert Irwinin (s. 1928) teokset ovat vähän tunnettuja Euroopassa, mutta hänen ajatuksiaan tunnetaan jonkin verran. Varsinkin arkkitehtuurin ja taiteen fenomenologiaa tuntevat saattavat tuntea Irwinin ajatuksia. Irwinin taiteen periaatteilla on yhtymäkohtia esimerkiksi James Turrellin tuotantoon. Pitkään Suomessa asunut William Dennisuk on tuonut teoksissaan esille fenomenologisia näkökulmia.

Irwin aloitti abstraktina ekspressionistina, mutta hylkäsi sitten maalaustaiteen. Hän kokeili valotaidetta 1970-luvulta alkaen ja hänen tuotantonsa muistuttaa tässä mielessä jossain määrin esimerkiksi Dan Flavinin teoksia. Vuonna 2015 New Yorkin Pace-galleriassa häneltä oli esillä värillisiä valorivejä.

Irwin on keskittynyt taiteessaan huonetiloihin, puutarhoihin, puistoihin, museoihin ja erilaisiin urbaaneihin paikkoihin. Tuotanto laajeni suuriin maisemaprojekteihin, joista tunnetuin on ehkä Los Angelesin Getty-keskuksen Keskuspuisto (Central Park, 1992-1997), jossa Irwin yhdistää kokemusperäisiä suhteita rakennettuun ympäristöön. Projektia on ylistetty varsinkin sen muotoilun ja sujuvuuden takia.

Seuraavassa Irwin hahmottelee muutamia työkategorioita julkiselle tai paikkasidonnaiselle taiteelle sen suhteen, miten yleensä prosessoimme, havaitsemme tai ymmärrämme sitä. Irwin korostaa, että ne eivät ole tarkoitettu arvoarvostelmiksi, vaan distinktioiksi. Yksinkertaisesti sanottuna mikä tahansa teos voi kuulua johonkin näistä neljästä kategoriasta.

1. Paikkaa hallitseva. Teos ilmentää pysyvyyden, transsendentin ja historiallisen sisällön, merkityksen, tarkoituksen klassisia opinkappaleita; taide-esine joko nousee niistä tai on sen ”jokapäiväisen” tilanteen syy – monumentit, historialliset henkilöhahmot, muraalit jne. Näitä ”taideteoksia” tunnistetaan, ymmärretään ja arvioidaan viittauksilla niiden sisältöihin, tarkoitukseen, sijaintiin, tuttuun muotoon, materiaaleihin, tekniikoihin, taitoihin jne. Paikkaa hallitsevan taiteen esimerkki voisi olla Henry Moore.

Henry Moore, Reclining Figure, 1951.

2. Paikkaan sovitettu. Sellainen teos korvaa modernin kehityksen merkityssisällöt pelkistettynä maanläheisiin (jopa abstrakteihin) mittasuhteisiin. Teoksessa voi olla harkittua mittasuhde, sopivuus, sijainti jne. Mutta ”taideteos” on joko tehty tai suunniteltu ateljeessa ja kuljetettu tai koottu paikalla. Näitä teoksia mainitaan joskus niiden ”sisällön ja sijainnin” tuttuuden perusteella (keskitetty, jalustalla oleva jne.), mutta ne painottuvat viittauksilla yksilöllisen taiteilijan tuotantoon. Esim. Mark di Suvero.

Mark di Suvero, Rust Angel, 1995.

3. Paikkatietoinen. Tässä ”veistos” suunnitellaan pitäen paikka mielessä, paikka asettaa parametrit ja ovat osaltaan syy veistokselle. Prosessi aloittaa askeleen siihen, että teos yhdistetään sen ympäristöön. Mutta ”taideteoksen” havaintoprosessin ja ja ymmärryksen virittää (lähdeviittaa) taiteilijan tuotanto. Oletetaan että hänen historiansa, ”sukujuuret”, taiteellinen aikomuksensa, tyylinsä, materiaalit, tekniikat jne. ovat tuttuja. Esimerkiksi Richard Serra.

Richard Serra, Te Tuhirangi Contour, 1999/2001, Uusi Seelanti.

4. Paikan ehdollistama tai määräämä. Tässä veistoksellinen vaste vetää kaikki johtolankansa (sen olemassaolon syyt) sen ympäristöstä. Tämä vaatii sen, että prosessi alkaa paikan läheisellä, käytännön lukemisella. Se tarkoittaa istumista, katselemista ja kävelyä paikan ja sitä ympäröivien alueiden, kaupungin tai maaseudun halki (sieltä, mistä siihen tullaan ja mistä mennään pois). Tässä on useita harkittavia asioita: mikä on paikan suhde sovellettaviin ja sen edellyttämiin organisaatioskeemoihin sekä järjestyksen, suhteiden, arkkitehtuurin, käyttötapojen, etäisyyksien, mittasuhteiden järjestelmiin? Olemmeko tekemisissä kaupungin vertikaalien vai maaseudun suuren taivaan kanssa? Minkälaisia luonnon tapahtumia paikassa vaikuttaa – lumi, tuuli, auringon kulmat, auringonnousu, vesi jne.? Mikä on fyysinen ja ihmisten tiheys? Entä äänten ja visuaalisen tiheys (hiljainen, melko hiljainen, tai vilkas)? Mitä pinnan, äänen tai liikkeen ominaisuuksia jne. on? Mitä ovat yksityiskohtien, viimeistelytason ja käsityön ominaisuudet? Mitä ovat paikan historian aikaisemmat ja nykyiset käyttötavat ja nykyiset pyrkimykset? Kaiken tällaisen hiljainen suodattaminen – paikkaa suoraan kokiessa – määrittelee ”veistoksellisen vasteen” kaikki tahot: fyysisyyden, eleen, ulottuvuuksien, materiaalien, laadun ja viimeistelyn esteettinen herkkyys. Pitäisikö vasteen olla monumentaalinen tai hetkellinen, aggressiivinen tai hellä, käyttökelpoinen tai käyttökelvoton, veistoksellinen, arkkitehtoninen tai yksinkertaisesti puun istuttaminen, tai jopa ehkä se, että ei tee mitään.

Neljännen kategorian tunnistaminen ja ymmärtäminen eroaa perinteisestä sisällön abstraktista viittaussuhteesta, historiallisesta linjasta, taiteilijan tuotannosta, tyylistä jne. jotka ovat läsnä kolmessa muussa kategoriassa ja ylittää perinteiset taiteen ja arkkitehtuurin, maisemansuunnittelun, kaupunkisuunnittelun, hyödykkeiden jne. suhteiden rajat ja alistaa nämä määrälliset havainnot (mitat ja kategoriat) tärkeydeltään toissijaisiksi.

(kirjasta Robert Irwin, Being and Circumstance, Notes Toward a Conditional Art, The Lapis Press, 1985, käännös Heikki Kastemaa)