Pilliin puhaltamisen aika

Englanninkielinen sana whistle-blower tarkoittaa ilmiantajaa. Ja ilmiantaja on henkilö, joka kertoo ongelmasta tai rikkomuksesta viranomaisille tai ylemmälle taholle. Yleisön kannalta whistle-blower on henkilö, jonka ilmiannon seurauksena jostain asiasta on yleensä tietoa.

Yhdysvaltain Watergate-skandaalissa 1971 Daniel Ellsberg antoi ilmi 7 000 Vietnamin sotaa koskevaa dokumenttia.

Mitä asiakirjat kertoivat? Ne osoittivat, että Yhdysvaltain presidenttien toisiaan seuraavat hallitukset olivat valehdelleet systemaattisesti tärkeästä  kansallisesta kysymyksestä, Vietnamin sodasta sekä kansalle että kongressille. Jo sodan varhaisvaiheessa hallitus oli tiennyt, että sotaa ei todennäköisesti pystyttäisi voittamaan ja että sodan jatkaminen johtaisi moninkertaiseen määrään uhreja, kuin mitä julkisesti myönnettiin.

Hallitus oli siis valehdellut. Se yritti estää asiakirjojen julkaisun The New York Timesissa, mutta siihen ei löytynyt laillisia perusteita.

Ilmiantaja Ellsberg kertoi motiivikseen, että hän ei vastuuta tuntevana kansalaisena pystynyt enää toimimaan yhteistyössä tiedon salaamisessa yleisöltä.

Wikileaksin ilmiantajat ylpeilevät paljastettavien asiakirjojen määrällä. Näinä päivinä sanomalehtien toimittajat työstävät näitä, kieltämättä journalistisesti merkittäviä aiheita yleisölle luettavaan muotoon. Ilmeisesti myös tuhannet eri maiden ulkoministeriöiden virkailijat poimivat paljastuksista muruset omiin tarkoituksiin. 

Kuten jo Irakin sota-asiakirjat kertoivat, taustalla on varsin pitkälle edennyt salailun kulttuuri. Samalla tavalla kuin Watergate-skandaalissa, Yhdysvaltain hallitus yrittää vakuuttaa, että asiakirjojen paljastus on vaarallista joillekin henkilöille. Konkreettista vaaraa paljastuksista tuskin kuitenkaan on kenellekään, paitsi presidentti Obaman hallinnolle.

Asiakirjat ovat sinänsä normaalia diplomaattista raportointia ja arviointia. Tällaisia raportteja kirjoittavat myös Suomen lähetystöjen sadat virkailijat toisilleen ja esimiehilleen päivittäin. Tosin Suomen diplomaatteja tuskin kehotetaan urkkimaan YK:n ylintä johtoa, vaikka YK pitää sen johdon vakoilua laittomana ja vaikka useat muut maat kuitenkin sitä harjoittavat. Ja tuskin suomalaisten virkailijoiden kirjoituksista erottaa maailmanpoliisin äänen, joka kaikuu monissa näissä muistioissa.

Paljastuneet asiakirjat kertovat myös siitä, miten lähellä diplomatia on tiedustelua ja vakoilua. Totta kai diplomatiaan kuuluu luottamuksellisuus, mutta kuten diplomatian ja tiedustelun raja, myös harhaanjohtamisen ja totuuden raja on hiuksenhieno.

Luultavasti ja toivottavasti Wikileaks vakuuttaa viimeistään nyt siitä, että elektronisessa muodossa tapahtuvaa arkistointia on mahdotonta täysin salata. Eräiden arvioiden mukaan oli vain ajan kysymys, milloin noin 2,5 miljoonan käyttäjän piirissä olevat eri tavoin salaisiksi luokitellut tiedot vuotavat julki. Entä kaikkein salaisimmat asiat? Ei hätää, ne pysyvätkin salassa.

Maailmanpolitiikan ohella myös journalismista kiinnostuneita kehottaisin seuraamaan tiedon välitystä tämän asian puitteissa. Vanhaa ironista sanontaa käyttäen odotettavissa on ”hyvien uutisten viikko”.

• Spiegel Online
• Le Monde
• The Guardian
• New York Times 

 

1990-luku: Tulevaisuus, joka oli

Ars 95:n kohuteos oli tanskalaisen Henrik Plenge Jakobsenin White Love, 1995. Installaatio valkoisia ja läpinäkyviä taloustarvikkeita, ihmisverta, virtsaa, spermaa.

Olemme seuranneet uutisista Wikileaks-organisaation paljastuksia Irakin sodasta. Sodan historia, taustat ja tapahtumat ovat näyttäytyneet julkisuudessa hyvin erilaisina kuin Yhdysvaltain armeijan salaiset raportit.

Wikileaks on tietoyhteiskunnan Robin Hood, joka varastaa vallanpitäjiltä salaisia tietoja ja jakaa niitä kansalle. Wikileaksin paljastamat tiedot Irakin sodasta kertovat siitä, että tietoyhteiskunta pystyy tuottamaan yhtä paljon valehtelua, tiedon salaamista, pimittämistä, vääristelyä, disinformaatiota ja propagandaa kuin kaikki aikaisemmatkin yhteiskunnat.

Tietoyhteiskunnan kääntöpuoleksi ovat tulleet paljastukset. Kotimainen Wikileaks oli myös netissä ilmaiseksi julkaistu tuntemattoman kirjoittajan kirja Minne hävisivät Soneran rahat? Kirja kertoi siitä, miten viestintäyhtiön johtajat saivat päättäjät uskomaan utopiaan, jota ei tullutkaan, ja 4,3 miljardia euroa haihtui savuna ilmaan. 

Tietoyhteiskunta, tai oikeastaan illuusio tulevaisuudesta luotiin 1990-luvulla. Tänä päivänä jokainen voi vakuuttua siitä, miten hauraaksi tuo utopia osoittautui. Yhteiskunta, jonka tuottaa ja välittää tietoa paremmin, nopeammin  ja helpommin kuin milloinkaan aikaisemmin, näyttää tuottavan myös muistinmenetystä, väärinkäsityksiä ja ennakkoluuloja enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Uskomisen sijaan saamme uskonvahvistusta epäuskosta.

Postin eli nykyisen Itellan työntekijät lakkoilivat. Kun sähköposti tuli Suomeen 1990-luvun alussa, pohdittiin että jokainen suomalainen saisi elinikäisen sähköpostiosoitteen syntyessään. Innokkaimmat kyselivät onko muutaman vuoden kuluttua koko postilaitosta olemassakaan.  

Taide-lehden uusi numero käsittelee kahden artikkelin voimalla 1990-lukua. Päätoimittaja Pessi Rautio, Elina Brotherus, Mikko Hintz ja Dan Sundell pohtivat vanhojen Taide-lehtien kautta aikaa ja ajan kuvia.

Maria Hirvi-Ijäs kysyy artikkelinsa otsikossa Mitä oikein tapahtui 1990-luvulla? Hän vastaa arvioimalla Göteborgin taidemuseossa esitettyä, 1980- ja 1990-lukujen göteborgilaistaiteen näyttelyä: ”… tuntuu siltä, että taiteen sosiologinen ja yhteiskuntasidonnainen puoli saa huomiota itse taiteen kustannuksella”.

Hirvi-Ijäs pohtii myös postmodernismia, joka nosti päätään 1980-luvulla. Tänään postmodernismi, postin lakkauttaminen ja tietoyhteiskunta tuntuvat varsin kaukaisilta asioilta, ne ovat asioita, joista aika on ajanut ohi.

Itse muistan 1990-luvun alun suurten kumousten aikana. Kylmän sodan ja sosialististen maiden loppu olivat niin suuria asioita, että taide tuntui pieneltä. Postmodernistit hokivat dogmaattisesti, että suurten tarinoiden aika on loppu, vaikka todellisuudessa suurten tarinoiden aika oli vasta alkamassa.

Eräs uusista suurista tarinoista alkoi Neuvostoliiton lakkauduttua ja suuren talouslaman saatossa. Uusi isänmaallisuus syntyi aikaisemmin vaiettujen asioiden tullessa sallituksi ja se elää tänään yhtä voimakkaana kuin suomalainen patriotismi aina aikaisemminkin. Naisten väheksyminen on tullut poliittisesti epäkorrektiksi, mutta sitä äänekkäämmäksi on tullut kommunistien, lasten, työttömien ja vanhusten syrjintä.

Taide-lehti käy vuosikymmenen kimppuun muistelun keinoin. Taidekriitikko Dan Sundell kritisoi pyhänä pidettyä, 1990-luvulla yleistynyttä taidepuheen käsitettä:

”Hyvin paljon keikarointia tietyillä käsitteillä, se oli viisastelua. Taide vaati aivan oman kielensä kirjoittajalta. Se oli kuvataidetta joka oli kuvailtava mutkan kautta, käsittämättömin termein.”

Sundell toteaa myös asian, jonka itsekin tunnistan 1990-luvusta:

”Tuolloin erityisesti tuli tunne, että useat taideteokset elivät vain selostustensa kautta. Visuaalisen alue ei ollut keskeinen, vaan se asia, jota teosten kirjoitettiin käsittelevän.”

Eri taiteenalojen ammatillinen tiedotus alkoi 1990-luvulla, kuten myös niiden markkinointi. Varsinainen kuvataidekritiikki väheni 1990 luvulta alkaen, kun taas taiteilijoiden määrä kasvoi. Esteettinen relativismi nousi ajan uskontunnustukseksi esimerkiksi Ars 95-näyttelyn yhteydessä. 

Ehkä 1990-luku ei vielä ole historiaa, vaan se on vyöhyke nykyisyyden ja historian välissä, jota voisi kutsua muistelukulttuuriksi. 1990-luku oli tulevaisuutta, joka meni jo ohi, mutta se ei ole ihan vielä sitä menneisyyttäkään, jonka pian löydämme edestämme.