Miten kritiikki siirtyy nettiin?

Kulttuurinavigaattorin työhuone.

Kävin viime lauantaina Ihme -nykytaidefestivaalin lyhyessä yleisötilaisuudessa Vanhalla Ylioppilastalolla Helsingissä. Martta Heikkilä toimi puheenjohtajana ja Heta Kuchka sekä Ilona Anhava keskustelivat jälleen esille tulleesta aiheesta, taidekritiikistä. Taidekritiikin väheneminen sanomalehdissä ja sitä myötä kriitikkojen yhä tukalampi asema oli eräs keskustelun teema. Monet näkevät tilanteelle pelastuksen kaltaisena ilmiönä sen, että yhä enemmän kritiikkiä julkaistaan netissä. Puhutaan kritiikin siirtymisestä nettiin.

Kritiikin siirtymisellä nettiin on kuitenkin ongelmia. Käytin tapahtumassa puheenvuoron, jossa yritin kertoa blogikirjoittajan näkökulman. Niistä eräs on se, että blogiini Kulttuurinavigaattoriin kirjoittaminen on niin sanottua ilmaiskirjoittamista. Tilaisuuden jälkeen mieleeni tuli, että bloggarin ilmaiskirjoittelua voisi havainnollistaa ja verrata seuraavasti: Heta Kuchka pitäisi taidenäyttelyn vaikkapa Anhavan galleriassa ja näyttelyn teosluettelossa olisi maininta hintatiedoista, että teokset ovat ilmaisia.

Tällainen työn ilmaiseksi jakaminen voisi olla mielenkiintoinen kokeilu jollekin taiteilijalle ja arvelen että joku on vastaavaa kokeillutkin. Mutta taiteilijan uraa ei voi perustaa työn ilmaiseksi tekemiseen. Myöskään kriitikon uraa ei voi perustaa ilmaiseksi kirjoittamiseen.

Niin sanotun ansaintalogiikan mukaan blogeja on monenlaisia. Jotkut bloggarit ansaitsevat toimeentuloaan blogeillaan, mutta nämä ovat hyvin suosittuihin aiheisiin liittyviä, kuten muotiin liittyviä verkkojulkaisuja. Kulttuurinavigattorinkin kävijämäärät ovat melkoisia, muutama tuhat kävijää kuussa, mutta kyse ei ole läheskään sellaisista kävijämääristä, joilla bloggari voisi ansaita. On myös lehtiin tai muihin julkaisuihin kirjoittavien toimittajien blogeja, joiden kirjoittamisesta bloggari saattaa ansaita. Itse seuraan esimerkiksi The Guardianin kriitikon Jonathan Jonesin blogia. Tällaisesta blogikirjoittamisesta tehdään yleensä erillinen sopimus, esimerkiksi Journalistiliiton Freelancereiden blogisopimus.

Blogi on verkkomedian myötä syntynyt merkittävin uusi journalistinen muoto. Suomen Kirjailijaliiton piirissä toimivilla kirjoittajilla lasketaan olevan noin 180 blogia. Blogit ovat kirjoittajan niin sanotun symbolisen pääoman keräämisen keinoja. Kaupallisessa maailmassa sen kaltaista toimintaa voisi suurinpiirtein kutsua brändinhallinnaksi.

Mutta mitä tapahtuu kritiikille journalismina, jos ja kun se siirtyy nettiin? Systemaattisen ja jatkuvan kulttuurijournalismin sijaan siitä tulee sattumanvaraista. Bloggari kirjoittaa niistä asioista, jotka häntä innostavat eniten tai joiden kirjoittamiseen hänellä liikenee aikaa. Itse olen luvannut itselleni, että en päivitä Kulttuurinavigaattoria, jos minulla on muuta kiireellisempää tekemistä. Tämä tarkoittaa tavallisesti varsinaisen ammattini, taidekriitikon töitä, josta maksetaan.

Sattumanvaraisuuden lisäksi blogit kuuluvat niin sanottuun esoteeriseen eli harvoille suunnattuun kulttuuriin. Tämän rajoitetuille osallistujamäärille suunnatun kulttuurin suosittu julkaisu on Facebook. Jos kirjoitan jutun sanomalehteen, jonka levikki on vaikkapa 80 000, juttuni saavuttaa noin 240 000 potentiaalista lukijaa. Suosituinkaan blogi ei saavuta tällaisia lukijamääriä, puhumattakaan Facebookin ystäväpiiristä.

Esoteerinen kulttuuri suuntautuu niille, jotka ovat jollain tapaa aiheesta kiinnostuneita, markkinointikielellä sanotaan, että blogien ja Facebookin viesti kohdentuu tarkemmin. Kritiikin nettiin siirtymisen toinen merkittävä piirre onkin sen lukijoiden kokonaismäärän vähentyminen. Ihmisten valtaosa etäytyy ennen pitkää yhä enemmän eri taiteenalojen ajankohtaisista asioista, ongelmista ja kysymyksistä. Tämän prosessin seurauksena taidekritiikki ei enää täytä aikaisempaa tehtäväänsä toimia taiteen arvioimisen foorumina. Kritiikki jakautuu kahteen osaan ja siitä tulee joko tykkäämistä tai teoretisointia.

Kriitikon taloudellinen asema on heikentynyt yhä ahtaammaksi ja suljetummaksi tulleen journalismin piirissä. Jos sanomalehden sivu ei ole mikään kritiikin tai yleensä journalismin kokeilukenttä, blogikirjoittamisella voi olla myös journalismia eteenpäin vieviä, progressiivisia piirteitä. Verkkoon siirtyvä kritiikki saattaa uudistaa 1700-luvulla syntyneen uuden porvarillisen julkisuuden myötä ilmestyneen taidekritiikin kieltä.

Blogikirjoittaminen antaa siis mahdollisuuksia kokeilevalle journalismille, kokeilevalle kritiikille. Ongelmana on vain bloggarin toimeentulo, verkkoviestinnällä ei juuri muita rajoja ole.