lauantai 8. marraskuuta 2008

Jees, maailman dialektiikka *)

Veli-Pekka Mikkosen maalaus Aamu (1976) Helsingin kaupungin taidemuseon näyttelyssä Tennispalatsissa 16.11. 2008 asti.

Marxilais-leniniläisen filosofian mukaan yhteiskunnan ”ylärakenne” on suhteellisen itsenäinen ”perusrakenteesta”. Ylärakenne ja perusrakenne ovat ”dialektisessa” suhteessa keskenään.

Näin kerrottiin vihkoissa ja kirjoissa, joita luettiin innokkaasti 1970-luvulla ja vielä innokkaammin asiasta keskusteltiin opintopiireissä. Doktriinin mukaan yhteiskunnan ”perusrakennetta”, joka oli tuotantovälineitä, talouselämää, kapitalisteja, tehtaita, koneita ja lasipulloistaan maitoa juovia duunareita pidettiin vähän erillään kulttuurista ja taiteesta, maininnousutakkisista taideopiskelijoista, loden-takkisista puoluevirkailijoista ja nahkalakkisista tutkijoista. Heille oli varattu tuo siunattu paikka ”ylärakenteessa”. Ylärakenteen kansalaiset olivat köyhiä duunareihin verrattuna, koska perusrakenne oli kuitenkin se tärkeä, oleellinen, ja ratkaiseva asia maailmassa. Perusrakenne oli leipää, ylärakenne persiljaa.

Entä dialektiikka? Se tarkoitti, että asiat olivat epäsuorassa, suhteellisessa tai ylipäätään vain epäselvässä, ratkaisemattomassa suhteessa keskenään. Nuorina taideopiskelijoina naureskelimme joskus ”dialektiikalle”, jota siroteltiin keskustelujen lomaan. Dialektiikka oli melkein mitä vaan. Nykyiset opiskelijat varmaankin naureskelevat samalla tavalla sanalle diskurssi”. Jotkut sanat tulevat ja menevät, syynä on tavallisesti se, että ne kokevat inflaation, ne haihtuvat ilmaan sanojen markkinapaikalta.

Tällaisella ajattelun arsenaalilla koulutettiin 1970-luvun taideopiskelijoita. Se ei ollut mitään muuta kuin länsimaista, eurooppalaista ja nykyisin muodissa olevaa arvorelativismia ja pluralismia. Kun taiteeseen liittyvien arvojen suhteellisuus ja kulttuurin moninaisuus olivat porvarillisen ja vastustettavan katsomusmaailman ilmiö, sama asia piti selittää ajan omalla koodikielellä.


Arvorelativismi ja moninaisuus olivat tuttuja asioita, kun niitä myöhemmin alettiin toitottamaan toitottamasta päästyäänkin. Olimme kyllästyneitä 1970-luvulla muodissa olleeseen kansallisromantiikkaan ja valtiomonopolistiseen konstruktivismiin. Kokoomuslaisuus oli 1970-luvulla korkeaa, aitoa konservatiivisuutta, jossa kommunisteja vihattiin niska punaisena. Myös nykyisin yleistynyt vasemmistokonservatiivisuus syntyi 1970-luvulla.

Aloin inhota realismia, koska käsitteellä on niin paljon merkityksiä, että myöhemmin jossain vaiheessa hylkäsin koko sanan liian moniselitteisenä. Huomasin, kuinka johtavat poliitikot, ajattelijat ja toimittajat käyttivät realismi-sanaa taitavan manipulaation välineenä. Sosialistinen realismi oli vähän niin kuin myöhemmin postmodernismi, se sai aikaan paljon puhetta, mutta ei juuri mitään taidetta.
Innokkaimmatkin taistolaisopiskelijat 1970-luvun lopulla alkoivat kuiskia Suomen taiteen vuosinäyttelyn jälkeen, että miksi aina tätä samaa realismia? Toiset olivat käyneet aupaireina, toiset interreilaajina Euroopassa. 


Tiesimme, että taide saattoi olla jotain muutakin kuin kehystettyjä tauluja, akvarelleja ja etsauksia. Neuvostoliiton matkoilla tuli vaihdetuksi muutakin kuin akvarellipapereja, laadukkaita akvarellipaletteja ja englantilaisia siveltimiä. Vastoin kaikkia matkustussääntöjä vietimme leningradilaisessa opiskelija-asunnossa yön taideopiskelijoiden kanssa. Kumpikaan osapuoli ei puhunut toistensa kieliä, mutta kiihkeä keskustelu jatkui aamuun asti. Mukana oli nuori taideopiskelija, jolla oli hassu nimi, Afrika

He kertoivat vitsejä taiteilijoista, jotka toimivat talojen pannuhuoneissa lämmittäjinä. Me nauroimme, mutta emme ymmärtäneet, mistä siinä oli kysymys. Olimme suomalaisia, joilla oli hyvin, hyvin siniset silmät.Tervehdimme ilolla punkkareita, PeteQ-teatteria, Koijärvi-liikettä ja uusekspressionismia. Jäykän, operationaalisen ja rakenteita painottavan estetiikan sijasta muotiin tuli ilmaisun välittömyys, spontaanisuus ja fyysisyyttä. Jukka Mäkelän maalaukset ja Jouko Turkan teatteri-ilmaisu ovat saman ajan lapsia. Kulttuuritoimintalaki oli kamalan tärkeää, mutta sori vaan, John Maynard Keynes oli out, Milton Friedman in. Valtion kyky hoitaa kulttuurin asioita koettiin rajalliseksi, sponsorointi oli sana, joka oli kaikkien huulilla. Sitten kaikki perustivat yrityksiä - puheissaan. Tähän tilanteeseen Ars 83 oli mannaa taivaalta.

*) Harry Forsblomin runokirjan otsikko, 1973.

Ei kommentteja:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...