Kiina oli Frankfurtin kirjamessujen teema, ja kökkövirallisuus sai taas kyseenlaista mainetta. Oliver Jungen otsikoi kommenttinsa asiaan Frankfurter Allgemeinissa: ”Made for China”.
Suomessa keskustellaan Helsingin kirjamessuilla kulttuurijournalismin tilanteesta perjantaina 23.10.2009 klo 13.00 otsikolla Kritiikin porteilla: Kuka murhasi kulttuurijournalismin, vai murhasiko? Kulttuurijournalismista puhutaan kirjamessuilla myös samana perjantaina, aiheena kulttuurilehdet Ruotsissa ja Suomessa.
Aihetta kulttuurijournalismin tilasta keskusteluun ovat nostattaneet syksyn uutiset. Yle lopettaa TV1:n kulttuuriuutiset. Siitä voi tosin sanoa vain, että onneksi. Niin lattea on ollut Ylen kulttuuriuutisten taso.
Myös STT on meinannut lopettaa kulttuuritoimituksensa. Onneksi, voi sanoa myös siitä. Samojen STT-juttujen kierrätys useissa lehdissä köyhdyttää hurjasti lehtien sisältöä.
Suomessa kulttuurijournalismi on varsin vähäveristä. Esimerkiksi viime kesän kulttuuritapahtumista kirjoittamisen kärki tuntui olevan siinä, miten paljon eri taidetapahtumat saivat katsojia. Siinäkö on aikamme suomalaisen kulttuurijournalismin sisältö?
Lehtien päättävät henkilöt varmaankin lukevat mieluummin talous- ja urheilusivuja. Säästöt tehdään kulttuurin kohdalla.
Sain kokea kulttuurijournalismia varsin läheltä jo 1980-luvulla, joka oli suomalaisen taidekritiikin kulta-aikaa. Sitten tuli iso lama ja kritiikki hiipui.
Kulttuurijournalismin verenkiertoa voi kiihdyttää palkkaamalla jälleen lehtiin hyviä, eri alojen asiantuntijoita ja kirjoittajia. Yleisjournalistinen tietoperusta ei valitettavasti yllä kaikkialle, vaan lehtien on palkattava kirjoittajikseen myös kulttuurialojen eksperttejä. Tarvitaan sekä kulttuurin yleis- että erikoislääkäreitä.
Hyvää suomalaista kritiikkiä ja kulttuurista kirjoittelua odotellessa voimme seurata ulkomaista laatujournalismia.
Itse olen tutkinut nenä ruudussa Lontoon taidesyksyä. Heinäkuun alussa alkanut Antony Gormleyn One&Other tapahtuma Trafalgarin aukiolla päättyi viime viikolla. SkyArt -televisiokanava kuvasi kaikki 2 400 tunnin mittaista esiintymistä veistosalustalla ja ne ovat nähtävissä netissä.
Seurasin tuota live-tv:n tapaista valtavaa happeningia ahkerasti heinäkuusta lokakuulle, joskin se oli tavallisesti vain vähän kiinnostavampaa kuin Big Brother, jota puolestaan en ole koskaan jaksanut seurata. The Guardianin Jonathan Jones moitti sitä varsin tylsäksi taidetapahtumaksi. Minua siinä viehätti innostavuus ja inklusiivisuus eli sallivuus. Taiteen maailmassa minua usein vaivaa sen eksklusiivisuus eli poissulkevuus, josta käytin aikaisemmin blogissani sanontaa taiteellinen anokreksia.
Puolalaisen Miroslaw Balkan näyttely Tate Modernin turbiinihallissa on Lontoon taidesyksyn tapaus. Installaatio muistuttaa jättiläismäistä kuljetuskonttia, jonka pituus on 30 ja korkeus 13 metriä. The Guardianin taidekriitikko Adrian Searle kuvaa teosta ”tilana, joka pyytää hiljaisuutta”. Laura Cumming viittaa teosta luonnehtiessaan Joseph Conradin romaanin otsikkoon Heart of Darkness kirjoittaessaan:
”Tämän pimeyden laatu on ainutlaatuisen hämmentävää ja vielä enemmän, paksu ja häijy musta ilmamassa tuntuu pyyhkivän katsojan kasvoja vastaan, rajattomana ja kuhisevana. Se on näkyvää pimeyttä. Se on Miltonin kuvaama helvetti.”
Guardian julkaisi useita arvosteluja ja artikkeleita aiheesta, sekä videon teoksen tunnelmista. Siinä on sitä laadukasta kulttuurijournalismia.
Guardianin Rachel Cooken raportin mukaan lontoolaisia on puhuttanut syksyllä myös Conrad Shawcrossin valtava installaatio käytöstä poistetussa tunnelissa.
Vuonna 1984 perustettu Turner-palkinto puhuttaa brittejä. Ei pitäisi koskaan tehdä lopullisia johtopäätöksiä taiteesta kirjoitusten ja siitä otettujen valokuvien perusteella, mutta jonkinlaiseen käsitykseen palkintoehdokkaista pääsee useista Guardianin jutuista. Neljää Turner-ehdokasta voi verrata viiteen Ars Fennica-ehdokkaaseen, joiden teoksia on esillä Kiasmassa. En moiti valittujen taiteilijoiden laatua, mutta eikö sekaan olisi sopinut Jussi Kiven lisäksi joku muukin ei-ekspressionisti, esimerkiksi täysabstraktikko Jaakko Mattila? No, vanhan ajatuksen mukaan Suomi on niin pieni maa, että tänne sopii vain yksi taidesuuntaus kerrallaan.
Taidemaailman jokasyksyinen vanha renkutus on taidemaailman Top 100 lista. Lueskelin näitä asiantuntijoiden laatimia ranking-listoja aikoinaan melko kurttuotsaisesti. Nykyisin tähän niin sanotun kansainvälisen taidemaailman vaikutusvaltaisimpia henkilöitä luetteloivan listaan suhtaudun lähinnä hilpein mielin. Ne kun eivät vain ole kovinkaan kansainvälisiä. Ovatko Top 100-listat sitä aikamme yhä pinnallisempaa ja kaupallisempaa kulttuurijournalismia?
1 kommentti:
Luulen, että ongelmana on juuri se asia, jonka jo mainitsitkin eli Suomi on liian pieni maa. Liian harva jaksaa panostaa kulttuurisivistykseen, mutta esimerkiksi Englannin kokoisessa maassa niitä harvoja riittää enemmän. Hesarin kulttuurisivut ovat ainakin ihan nautinnolliset.
Kootut kulttuuriuutiset täältä
Lähetä kommentti