Maalaustaiteen Demis Roussos Kiasmaan

Höristelin silmiäni lukiessani Helsingin Sanomista Anu Uimosen uutisoinnin, että Kiasman ensi kesän taiteilija on Ilja Glazunov. Toivuttuani ensi hämmästyksestä tuli mieleeni, että hyvä näinkin: nykytaiteen museomme avaa nyt ensimmäistä kertaa varsin uuden näkökulman, nykytaiteen historian.

Mutta pitikö tuon avauksen olla juuri se taiteilija, joka herätti kaikkein suurimmat tunteet noina brežneviläisen pysähdyksen vuosina suuressa ja suureellisessa taidenäyttelyssään keväällä 1975 Helsingissä? Muistan, kuinka inhosin sosialistista realismia edellisenä keväänä Taidehallin Neuvostotaiteen näyttelyssä ja miten latteanmakeilta Glazunovin maalaukset tuntuivat Taidehallin seinillä.

 

Ilja Glazunov, Urho Kekkonen, 1973.

Juju oli siinä, että sekä sosialistisen realismin, että Ilja Glazunovin maalausten arvostelu oli hankalaa. Selvemmin kuin kukaan aikalaisistaan, Glazunov oli establishmentin oma taiteilija, hovimaalari. Hän oli maalannut 1973 itsensä Leonid Brežnevin muotokuvan ja saanut luvan matkustaa myös ulkomaille maalaamaan muotokuvia useista kuuluisuuksista ja ylimyksistä. Suomessa muun muassa Urho Kekkonen, Johannes Virolainen ja Armi Ratia maalauttivat itsensä tällä taidemaalarilla, joka tuntui tuottavan muotokuvia, henkilökuvia ja venäläisromanttisia historiallisia aiheita lähes teollisella vauhdilla.

Ilta-Sanomien "Arton Sihtissä" julkaistiin kuva Helsingin Taidehalliin jonottavista ihmisistä, jonka kuvatekstissä Arto Kytöhonka kommentoi: ”Esillä ovat Ilja Glazunovin, tuon maalaustaiteen Demis Roussoksen työt.”

Tänään olisi kiinnostava lukea tämän neuvostotaiteilijan taiteen vastaanotto aikanaan Suomessa, jossa luultavasti kirjoitettiin enemmän kuin mistään muusta taiteilijasta kieli keskellä suuta. Eihän kukaan neuvostovastaiseksi halunnut, olihan sellaiseksi leimautuminen melkein pahinta mitä kriittiselle sielulle saattoi Suomessa tapahtua.

Hänen tuotantokapasiteettinsa oli niin valtava, että Kalevan kulttuuritoimituksen päällikkö Kaisu Mikkola huomasi, että Glazunov paitsi käytti vapaasti erilaisia kuva-aiheita, myös kopioi – tai kuiskailtiin hänen avustajiensa kopioivan – itseäänkin. (Kaisu Mikkolan muistelu asiasta Kalevassa 25.2.2007)

Ilja Glazunov, Ikuinen Venäjä, 1988.

Kyseessähän oli jo silloin sanan varsinaisessa ja varhaisessa mielessä postmoderni taiteilija, vaikka käsite otettiin käyttöön paljon neuvostotaiteilijan näyttävien Suomen esiintymisten jälkeen. Modernismi oli tietysti ollut ”post” Neuvostoliitossa jo 1930-luvun alusta. Ei Glazunovin maalauksissa mitään hikisiä neuvostoduunareita kuvattu, vaan syvää ja harrasta ortodoksista uskontoa, äitelää maisemaromantiikkaa ja siloteltuja kansanomaisia aiheita kätevällä, käsityömäisellä maalaustaidolla. Hänen taiteensa on uskonnollista ja isänmaallista kitschiä.

Muistelen, että sittemmin erotettu Yleisradion Moskovan kirjenvaihtaja Juhani Lindström oli jossain tekemisissä Glazunovin kanssa. Ainakin muissa yhteyksissä Lindström antoi äärimmäisen konservatiivisia, parjaavia lausuntoja modernista taiteesta puolustaen innokkaasti neuvostovirallista taidetta.

Ilja Glazunovin myöhemmät vaiheet ovat myös kiinnostavia. Hän toimi aktiivisesti äärioikeistolaisessa ja antisemiittisessä Pamyat-liikkeessä. Myöhemmin hänet nimitettiin Venäjän taideakatemian johtajaksi. Hän sai presidentti Putinilta korkean arvomerkin ja käyttöönsä kolmikerroksisen rakennuksen omaksi taidegalleriakseen Moskovasta, Pushkin-museota vastapäätä, joka avattiin syksyllä 2006.

Ilja Glazunovin taidegalleria Moskovassa.

Spektaakkelimaisilla teoksillaan hämmästyttänyt ja laajaa suositota Venäjällä nauttiva Glazunov täyttää ensi vuonna kahdeksankymmentä vuotta. Hän on nykyisenkin Venäjän hovitaiteilija. Voi vain jännityksellä odottaa, minkälaiseen rooliin hän asettuu ensi kesänä Suomessa ja Kiasmassa.

Pääministeri Putin ilmoitti taiteilijan syntymäpäivänä viime kesänä, että Venäjän maalaus-, kuvanveisto- ja arkkitehtuuriakatemia on nimetty Ilja Glazunovin maalaus-, kuvanveisto- ja arkkitehtuuriakatemiaksi.